Matkavinkkejä

Paluulento Bergeniin kävi Kööpenhaminan kautta. Ihan kiva matka, ajallisesti ei pitänyt olla sen pidempi kuin Oslostakaan, mutta toisin kävi. Arvatkaapa mikä Tanskaan oli iskenyt? Ei ebola. Eikä sikainfluenssa. Vaan lumisade! Sen takia istuimme 50 minuuttia koneessa turvavöihin köyttäytyneinä kun pinkkiä jäänestoainetta ryöppysi pitkin ikkunoita.Mutta SAS ei ole koskaan myöhässä. Ymmärrän sääilmiön vaikutukset, mutta on hullua edes yrittää mainostaa yhtiötä moisella väitteellä varsinkin kun kertyneen kokemukseni mukaan kolmesta lennosta kaksi on ollut myöhässä.

Tanskan kautta matkustamisen hyvinä puolina listattakoon mahtavat ostosmahdollisuudet. Oli Illums Bolighusia ja Cuccia Victoria's secretistä puhumattakaan. Kiinnostus Kööpenhaminaa kohtaan ihan oikeana matkakohteena pelkän läpikulkumatkan sijasta kasvoi hieman. Lisäksi matkalaukut löysivät perille ihan itsekseen. Oslon kautta lennettäessä ne täytyy kuljettaa itse tullin ohi ja sitten vielä uudelleen droppiin. Mutta toisaalta maan sisäisellä lennolla kanssamatkustajilla ei liiemmin ole ruumaan laitettavia matkatavaroita, joten kassinsa saa matkalaukkuhihnalta nopeasti.

Finnair lentää kesäkaudella "suoraan" Bergeniin. Koneesta ei poistuta Tukholman välilaskun aikana, joten yhteys on hieman nopeampi kuin varsinaisella välilaskulennolla. Hinta on muutaman kympin korkeampi, mutta kotimaisehkon yhtiön tukeminen on sydämen asia.

Taksi kentälle maksaa vähemmän kuin kentältä. Noin 50 euroa saa siitä lystistä pulittaa, koska matka on suhteellisen lyhyt. Toinen säästää rahaa, toinen aikaa. Bussimatkan hinta on alle 20 euroa, mutta aikaa kuluu reilu tunti. Taksilla ajaa n. vartissa. Lentoja varatessa kannattaa kiinnittää huomiota lipun hinnassa siihen, että erityisen aikaisin/myöhään ei välttämättä kulje busseja ainakaan minun kotiini.

Varsinaista kokemusta siitä, mitä täällä kannattaisi tehdä, ei minulle vielä ole kertynyt.  Sen verran tiedän paikallislehden perusteella, että eläintarhaan halajavan kannattaa suunnistaa johonkin toiseen kaupunkiin. Täällä on vain konetulella ammuttavia räjähdysvaarassa olevia mädäntyneitä rantavalaita ja kaupungin akvaario on niittänyt negatiivista mainetta maailmalla ja saanut toinen toistaan pöyristyttävämpiä mainintoja.

Lumo toivottaa kaikille oikein iloista joulua. Tonttuhattu päässä ahdistaa hieman, mutta se kuuluu jouluun. Edes koiran joulu ei ole pelkkää kinkun tuoksua ja joulupukin haukkumista.

Hyvän joulun toivotukset myös minulta kaikille lukijoille.

Piparintuoksuista joulunodotusta

Norjalaiset kauppiaat käyttävät melkein kaikki mahdolliset keinot hyväkseen, jotta asiakas muistaisi, että kohta on joulu, juhlista jaloin. Tätä avustetaan esimerkiksi lähettämällä läjäpäin mainoksia ihmisten koteihin, koristelemalla tavaratalot jouluisiksi ja niin edelleen. Semmoista ihan normaalia menoa. Melkein siksi, että joululauluja ei ole tarvinnut kaupoissa vielä kuunnella.  En tiedä, miten on muualla maailmassa, mutta Suomessa ei tuoksu vastapaistetut piparit kaikkialla kuten täällä Norjassa. Sen sijaan Suomessa aloitetaan joulumusiikin soittaminen  aina niin aikaisin, että korvat vuotavat puolen kuun kohdalla jo verta.

Mistä se piparintuoksu sitten tulee? No tietenkin siitä, että kaupoissa paistetaan pipareita. On uunit, taikinat ja muut pelit, mitä nyt voisi tarvita. Ja sitten niitä paistetaan. Ikeassa, keittiötarvikekaupoissa, ostareilla ja niin edelleen. Sitä en tiedä, kuka ne piparit saa syödä. Siinä huumaavassa vastapaistetun piparin tuoksussa on jotain taianomaista. Vaistomaisesti ajatukset alkavat ohjautua joulusuunnitteluun, vaikka olisi päättänyt, että mitään en osta, varsinkaan joululahjoja. Kieroja ovat siis nämä norjalaiset markkinointisuunnittelijat. Tai taitavia. Mikä taas voi olla sama asia.

Minulla on Ikeasta ostettu taikina odottamassa jääkaapissa. Ajattelin leipoa vähän pipareita ja selvittää samalla, voiko ikealainen piparitaikina olla hyvää. Ainakin taikina maistui hyvältä (jokainen piparimaisteri tietää, että taikinan syöminen on vähintään 80% koko huvista).

Kun piparit on paistettu, käperryn viltin alle sohvan nurkkaan ja kuuntelen vapaaehtoisesti joululauluja ja haaveilen ensi perjantaina olevasta Club for fiven joulukonsertista.

Ihanan kallista!

18 palaa makeja, vihreä tee, kaakao, suklaafondant yht. 50 €. Mutta kaikki oli superhyvää. Kallista, no vähän, mutta en mä nyt joka päivä ravintolassa istu.

Pankki

Menin pankkii keskiviikkoaamuna kello 8.55. Pankki aukesi vasta yhdeksältä. Sisällä istui yksi virkailija. Ajattelin, että Shit! No eipä hätää, edelläni ollut iloisesti höpisevä nainen antoi ensimmäiseksi ottamansa vuoronumerolapun minulle ja otti itselleen vasta seuraavan, hänellä oli asiaa ensin pankkiautomaatille (pankissa ei luonnollisestikaan käsitelty rahaa). Loistavaa! Hyvä alku, mutta siitä se alamäki sitten alkoi.

Hei, haluaisin avata tilin.

Näytin henkkarin. Onko työsopimusta? Oli, mutta päätin kysyä, että mihin sitä tarvitaan.  "Minun ei tarvitse vastata tuohon kysymykseen." Kiva, ei sitten. "Haluatko visakortin?" En halunnut.

Piti odottaa ja odottaa, printteri meni juntturaan ja paperia revittiin kaksin käsin ulos koneesta. Otettiin uutta tulostetta, tähän allekirjoitus. Kuuma.

"Nettipankkitunnukset tulevat postissa lähipäivinä". Entäs pankkikortti? Täti meni vaikeaksi, "sinähän et halunnut Visaa. " Jollainhan ne rahat on tililtä saatava, joten ystävällisesti kerroin, että en halua kallista luottokorttia, vaan pelkän debetkortin. Joka siis piti olla ilmainen nettisivujen mukaan. Tästä informaatiosta seurasi ähellystä, asetuksien muuttamista ja lopulta uusi tulostusrumba ja allekirjoitukset.

"Korttisi tulee myös postissa. Muista, että sen käyttäminen kaupassa on maksullista. Kortti maksaa tämän ja tämän verran, ehkä. Maksaminen tämän ja tämän verran muistaakseni. Visakorttia sinulle ei voida myöntää (kiitti siis että tarjosit sitä)  ja henkkarista käyvän visan voit saada sitten kun olet asunut Norjassa vähän kauemmin". Tarkemmassa tiedustelussa paljastui, että viisi vuotta olisi sopiva aika. "Visakortin voit saada sitten kun olet käyttänyt jonkin aikaa debet-korttia." Eli siis pari viikkoa.

Tässä vaiheessa olin kauniisti sanottuna tilassa nimeltä "Mitä vittua!?" ja keräsin kamani ja lähdin. Loin hieman anteeksipyytävän katseen siihen oman vuoronumeronsa luovuttaneeseen naiseen, joka oli ystävällisyytensä ansiosta jonottanut 40 minuuttia.

Netissä siis luki, että tili, nettipankki ja maksukortti ovat maksuttomia. Ei puhuttu mitään siitä, kenelle niitä myönnettäisiin/ei myönnettäisi.

Oli hieman sellainen haistapaska-mieliala, joten päätin illalla tutustua muihin pankkeihin. Kävi ilmi, että Nordealla on ensinnäkin loistava chat-palvelu, josta saa ihan oikeasti hyviä neuvoja ja lisäksi rahan siirtäminen jo olemassa olevalle nordean tilille on maksutonta. Kysyin Benjaminilta, että mikä politiikka heillä on kuvallisen pankkikortin saamiseen  ja heillä siihen riittää se, että on tili ja että on henkilötunnus. Ei kovin suuret vaatimukset siis. Ainoa ongelma on se, että Nordean konttori on keskustassa, mutta enköhän mä saa sumplittua itseni sinne edes joskus aukioloaikana.

Ulkomailla asumiseen liittyviä asioita

Norja on helppo maa toiselle pohjoismaalaiselle. Ei ole tarvinnut hirveästi paperisotaa käydä, vertauskohtana serbialainen kollegani, jolle kaikki on kaksin verroin hankalampaa. Lisäksi minulle sattui maailman mukavimmat vuokraisännät, joten mikäpä tässä ollessa. Saan postini yläkerran väen kanssa samaan postilaatikkoon, josta sitten otan omani. Serbialainen oli joutunut ostamaan oman postilaatikon. Ihan älytöntä!

Laillistus piti hakea, jotta ammattia voi harjoittaa. Se tarkoitti sitä, että kaikista todistuksista, laillistuksesta ja ties mistä papereista piti laittaa viralliset kopiot paikalliseen lääkelaitokseen. Jos paperit olivat suomeksi, ne piti ensin käännättää auktorisoidulla kääntäjällä. Tämä ei ollutkaan ihan simppeli operaatio, sillä sain tiedon erään todistuksen käännättämisen tarpeesta 2 päivää ennen lentoa. Jolloin minulla oli 1 päivä aikaa saada dokumentti käännettyä. Ja se onnistui!!! Rahaa prosessiin paloi jonkun verran, mutta tittididiiii, norjalainen laillistus on näpeissä ja saan työskennellä täällä vähintään vuoteen 2055. Loistavaa!

Norjalainen henkilötunnus tuli helposti, sillä sen sai verotoimistosta, joka oli sitten ilmoittanut jopa suomalaiseen postiin, että tämä tyyppi on nyt muuttanut. Postini on siis käännetty tänne, halusin tai en. Koska oleskelen yli 6 kk sain virallisen henkilötunnuksen. Normaalisti ulkkarit saa D-numeron, jonka avulla voi operoida verojuttuja tms, mutta esim. puhelinliittymää ei meinaa saada ostettua. Siksi on prepaid.

Josta aasinsilta sähköiseen maailmaan. Tiesitte varmaankin, että sivistysvaltion tunnistaa suomalaisenkaltaisista sähköpistokkeista. Norja on siis sivistysvaltio. Seuraava kriteeri on toimivat tietoliikenneyhteydet. Voitteko uskoa, täällä ei ole olemassa kännykkäliittymiin rajatonta tiedonsiirtoa! Ja liittymät maksavat ihan älyttömästi verrattuna Suomeen. Tosin puhelut ja tekstarit on sitten ilmaisia, mutta kuka pärjää jollain 3 GB:llä? Onneksi Netcom myy prepaidliittymiä, joilla voi ensin kokeilla, että riittääkö liittymä vai ei. Ja heillä on sekin hyvä puoli liittymässään, että sillä voi soitella Suomeen ilmaiseksi! Joten jos kaipaatte juttukaveria, niin onnistuu sekin! Mun asuntoon ei saa omaa laajakaistaa, koska tässä on jo yläkerrassa yksi, ja saan jakaa sitä. Ja. Se. On. Hidas. Tosin mä oon vähän striimannut netflixistä, yhdeksässä päivässä oli 30 GB käytetty. Onneks yläkertalaiset on olleet lomalla, väitin niille nimittäin, että mä en ikinä mitään netflixiä käytä. Joo en. Mitä nyt katsoin Gleen koko kauden parissa päivässä, Bonesista samoin, meni sinne joku elokuvakin tai kaksi ja vähän Topgearia päälle. Mut kun mulla ei ole telkkaria!* Onneksi selvitin ennen noita katselusessioita, että laajakaistassa ei sentään ole mitään datakattoa. Harkitsin omaa, mutta Mikey valisti, että nopeus tuskin lisääntyisi, sillä ne käyttäisivät samaa kaistaa tai jotain sen tapaista.

*Josta siis aasinsilta, tai ei edes mikään aasinsilta, mutta josta siis päästään telkkariin. Täällä on voimissaan vanha kunnon tv-lupatarkastaja -kulttuuri. Eikä mun telkkarista mitään näkyiskään kun mulla ei oo tv-lupakorttia ja boksia. Telkkari kyllä on, mutta en mä taida edes hankkia siihen kuvaa. Netti pelittää ihan kelvollisesti kuitenkin.

Skysskortti on matkakortti, johon voi ladata aikaa tai arvoa, kuten Suomessakin. Se piti tilata interwebistä ja sain omani ennätysnopeasti. Tänään aamulla päätin ottaa kortin käyttöön ja ostaa siihen 10 lipun paketin. Kuinkas kävikään, kuski myi minulle 16-19 vuotiaiden kuukausilipun. Joo, ei. Valitettavasti reklamaatioiden käsittely ei ole ihan yhtä nopeaa kuin kortin toimitus. Pitänee soittaa sinne, jos en jaksa kymmentä päivää odotella.

Pankki. Avasin pankkitilin kiireellä, sillä vuokra on edelleen maksamatta ja tilipäivä lähestyy. Menin lähimpään ja sitä varten oli oltava töistä poissa kun pankit ovat auki näköjään joka paikassa yhtä nihkeästi kuin suomessa. Pankkini on DNB. Se on paska. Maan tapa tuntuu olevan, että käyttääksesi omia rahojasi omalta tililtäsi joudut maksamaan pankkikortin käytöstä tietyn prosenttiosuuden ostosten loppusummasta. Ei käy. Periaatekysymys, varsinkin, kun Nordean korttini sattuu toimimaan ihan vallan ilmaiseksi, vaikka onkin suomalainen kortti.

Lennot kotiin varattu

Jouluksi kotiin. Tai jo vähän aiemmin. Mulla ei ole ollut kuuteen vuoteen näin pitkää joululomaa! Perjantai aloitellaan Club for fiven joulukonsertilla ja sitten lähdetään kai Outokumpuun. Ei olla kyllä koko lomaa siellä, mutta pari päivää.

Ensimmäinen työpäivä

Eka päivä takana, en saanut heti kenkää! Siinä ne ilonaiheet sitten olivatkin...

Murheita:

- Kommunikointi. Iloisesti kyselevät työkaverit norjaksi, että puhunko sitä. Ei, en. Mutta ymmärrän varmaan. Joo (varmaan..). Siitäpä sitten alkaa se sellainen älyvapaa molemminpuolinen hymistely, kun aina kohdatessa tekisi tietenkin mieli jommankumman sanoa jotain. Mutta kun toinen ei osaa ja toinen miettii, että ei taida kannattaa, kun vastaukseksi saa joko jooooo tai nejjjj. Sitten pidetään sellainen poliittisesti korrekti hymynkare huulilla ja vältellään katsetta, kas, täällähän kuuluu ilmainen wlan!

- Varsinainen työ. On vähän sopeutumisongelmia. Entisessä duunissa kirjoitin hyvänä päivänä 100 reseptiä. Minä siis, ja myös moni muu. Tänään niitä kertyi....3! Nekin meni enemmän tai vähemmän pieleen. Onneksi minua ei päästetty lähellekään asiakkaita. Opettelin nettikurssin avulla reseptinkäsittelyohjelman käyttöä ja voi härregyyyyyyd sentään. Se saa oman murheosion.

- Reseptinkäsittelyohjelma on surkea. Siihen on yksi aika looginen selitys. Ei ole kilpailijoita. Siihen se logiikka sitten loppuukin. Ohjelma toimii siten, että pitää muistaa tai arvata oikea nappi mitä painaa, jotta pääsee etenemään. Ihan en vielä muista, milloin painetaan ctrl 1-8, F1, F3 (F8 muistan!!!), F6, F12, alt a-z satunnaisessa järjestyksessä tai tabulaattori. Ai niin, välilyönti on myös yksi vaihtoehto.  Tämä ei valitettavasti ollut vitsi. Joka helkkarin asiakas vielä pitää tallettaa järjestelmään, ennen kuin reseptiä pääsee kirjaamaan. Herra Vatulaisen kissakin tallennetaan. Tämä on tietenkin hyödyllistä siinä vaiheessa, kun herra Vatulaisen kissalla on puolen vuoden kuluttua uusi kiima-aika.

Livet i Norge

Olen opiskellut kieltä vasta vähän, joten luultavasti otsikkoon mahtui ainakin pari kielioppivirhettä.

Elämä Norjassa on kallista. Palkka on toki parempi kuin Suomessa, mutta asuminen maksaa, ja jos sattuuu asumaan myös Suomessa, kaksi asuntoa ei ole mitenkään halvempi kuin yksi ;)

Mutta en minä tänne tullut dollarinkuvat silmissä, vaan lähinnä saamaan täytettä CV:hen ja toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni ulkomailla asumisesta. Mikeyn kanssa olimme muinoin puoli vuotta Seoulissa, mutta siitä on jo kauan. Ja nyt Mikey on kotona pitämässä torppaa pystyssä, ja minä viiletän maailmalla vailla vastuuta kotiasioista. ToDo-listallani on seuraavia asioita:

- Muista mennä töihin
- Käy välillä suihkussa

Kaikki muu on bonusta. Jos verottaja on suopea, saatan jäädä tästä keikasta muutaman euron plussalle. Luultavasti miinusta tulee kuitenkin ihan urakalla, mutta sån't er livet. Joulukuussa ei pitäisi mennä veroja ollenkaan, mutta Maya valisti, että niitä meneekin vain vähemmän. Jotta ihmisille jäisi enemmän joulurahaa. Sellaista on asua rikkaassa valtiossa.

Sain ensikosketukseni norjalaiseen hintatasoon, kun John vei minut COOP-supermarkettiin. Minä otin kärryn, hän otti ostoskorin ja sellaisen hinta-aparaatin, jolla haluamansa tuotteet voi piipata itse sitä mukaa kun ne kerää. Ja kassalla sitten tapahtuu jotain, luultavasti maksaminen.Voin kuitata elintarvikkeiden hintatason toteamalla, että on hieman kalliimpaa kuin Suomessa, mutta tuleepahan tarkemmin katsottua, että ruokaa ei mene roskiin. Se, mikä kaupassa oli suorastaan hämmentävää, oli se, että monissa tuotteissa oli tekstit myös suomeksi. X-tra tuotteet, Dansukker, Findus, you name it.

Seuraavaksi minua ihmetytti ravintoloiden hintataso. Mäkkäri-indeksi paljasti huhut todeksi. Ateria maksoi 14 euroa. Kummalista, koska italialaisessa ravintolassa annos maksoi suunnilleen saman verran. Ja se oli kuitenkin ravintola eikä pikaruokala.

Ostin paikallisesta Gigantista (sama pulju, nimi elkjop) mikroaaltouunin NOK 299 (35€). Puteli hoitoainetta kampaamossa olisi kustantanut saman verran.

Candyking irtokarkkejakin saa. En huomannut katsoa hintaa, mutta eräät toiset irtokarkit olivat 2€/100 g. Eli 20 euroa kilolta.

Täältä löytyy Intersport, Jysk, Ikea tietenkin, Plantagen, jolla on myös joku salanimi ja melkein kaikki Sellosta löytyvät vaatekaupat. Lindex saa olon kotoisaksi. Maailmasta on tullut hirveän pieni.

Tänne saa tulla kylään. Omat lakanat ja pyyhkeet mukaan ja pääsyvaatimuksena on kassillinen ruokaa. Tullin sivuilta tarkistin, että 10 kg kasviksia ja hedelmiä (perunat kieltolistalla) saa tuoda ja juustoa ja lihaa myös 10 kg. Lihan pitää olla tuotettu euroopassa, puolaa ja muita hämäriä maita ei lasketa euroopaksi. Siihen mahtuu sitten lentoyhtiöstä riippuen vielä yksi viinipullo ja vaihtoalushousut itselle. Vitsi vitsi... vai oliko?

Muistattehan, että  helsinki-vantaalta ei kannata viinejä/limuja/vesiä ostaa, koska välilaskun ollessa Norjan puolella pitää matkalaukku ottaa hihnalta, kävellä sen kanssa tullin läpi ja viskata taas kyytiin seuraavasta bag dropista. Jolloin joutuu myös turvatarkastukseen uudelleen. "Lady, you have some no-no stuff in your bag" sanottiin mun vesipullosta. Vaihtoehtoina oli yrittää uudelleen tai heittää pullo pois. En kehdannut kysyä, että pitääkö pullo heittää pois yrittääkseni uudelleen, vai saako sen pitää jos nöyrtyy uudelleen yrittämisen häpeään. (nyt tajusin, että ne ostoksethan voi tuon välilaskun aikana survoa ruumaan menevään laukkuun, jos ne sinne painon puolesta sopii)

Lentoyhtiöksi suosittelen SAS:ia, koska he *eivät ole koskaan myöhässä* ja heillä saa olla 8 kg käsimatkatavaraa ja 23 kg ruumaan. Tosin tullessa he olivat yli tunnin myöhässä, mutta ei haitannut, sillä tämä tapahtui vasta Oslossa. Olisi ollut julmaa, jos jo Vantaan päässä olisi oltu myöhässä ja silti jatkolento olisi liitänyt matkoihinsa ajallaan. Ai niin, SAS oli myös hyvin kilpailukykyinen aamiaisensa hinnoissa. 9 eurolla sai semmoisen aamiaissetin, missä oli mehu, sämpylä ja jogurtti myslillä, ja pelkkä kuiva sämpylä lentokentän kahviossa maksoi 6,50. Terminaalissa 1 vantaalla oli myös sellainen jänskä aamiaisbuffet n. 14 €, jossa kannattaa pistäytyä, mikäli ei ole yhtä myöhässä aikatauluistaan kuin allekirjoittanut.

Ja mitä tapahtui lopulle perheelle? Sinne ne jäi kotiin, lupasivat ehkä tulla joskus käymään ja minä piipahdan kotona sen, minkä suomalainen verokarhu sallii. 6 päivää kuukaudessa puolen vuoden aikana on hyväksyttävää, muuten alkaa karhu kynsiä norjalaisiakin ansioitani.

Työmatkalla. Maya sanoi, että hän ei pyöräile töihin kun on ylämäki. Mietin mielessäni, että niinpä niin, kunnes kävin koekävelemässä työmatkani eilen. Koko matka on ylämäki. Nyt valehtelin, on siellä pari metriä tasaistakin. Joku positiivari sanoisi, että sittenhän on koko kotimatka alamäkeä (minä sanoin Mayalle). Niin on, paikoitellen niin jyrkkää, että alamäkipyöräilyn harrastajat olisivat haltioissaan. Tämmöinen perusraisu kieltäytyy edes yrittämästä.

Velkommen til Bergen

Keskiviikkoaamuna SAS kyyditti minut uuteen kotiini Bergeniin. Bergeneitä on monia, mutta tämä sijaitsee Norjassa, jossa tervehditään ihmistä sanomalla häihäi. Tai siltä se ainakin kuulostaa.

Tarkoituksena on viihtyä kaupungissa vuosi. Minulla on työsopimus ainakin allekirjoitettuna vuoden ajaksi. Vaikka se määräaikainen onkin, siitä on silti pakomahdollisuus yhden kuukauden irtisanomisajalla. Loistavaa! Tosin työnantajalla on se sama mahdollisuus, joten....pidetään kieli keskellä suuta.

Menen töihin, rumpujen pärinää ja pidättäkää hengitystä...Apteekkiin! Kukapa olisi arvannut! Kun siis entinen homma alkoi erinäisistä syistä johtuen maistua puulta, kannatti ehdottomasti joko a) vaihtaa työtä tai b) vaihtaa maisemaa. Jälkimmäinen oli helpommin toteutettavissa ja ojennettiin kuin tarjottimella.

Asun omakotitalon kellarissa, vähän niin kuin sankarini Harry Potter (joka ei asunut kellarissa vaan portaiden alla) ja ei, se ei ole mitenkään poikkeuksellista. Norjalaiset talot on rakennettu vuokraamista silmällä pitäen. Vuokraisäntäni John, joka sattuu olemaan eläkkeellä oleva poliisin palotutkija, on ollut erittäin ystävällinen kyydittäessään minua pitkin poikin kaupunkia eikä hätkähtänyt kuin aavistuksenomaisesti kerrottuani huiluharrastuksestani. Hän oli tilannut hiljaisen vuokralaisen, ja farmaseutit ovat sekä hiljaisia että luotettavia. Minä olen tietenkin myös noilla ominaisuuksilla varustettu, mutta kaikkea ei koskaan kannata paljastaa ensimmäisellä tapaamisella. Valitettavasti Johnilla on oikeus potkaista minut pellolle 2 kuukauden varoitusajalla, sama pätee toisin päin.

Hjem

Olen saanut Johnilta opastusta jauhesammuttimen käyttöön (6 kg sammuttimesta tulee tavaraa 20 sekuntia ja sitten pitää juosta), apua verotoimistossa asiointiin, mikroaaltouunin ostamiseen ja moneen muuhun arkiseen asiaan. En tiedä, johtuuko hänen ystävällisyytensä siitä, että hän näyttää myös omien sanojensa mukaan joulupukilta. John myös ystävällisesti kertoi minulle, että norjalaiset ovat laiskoja ja siksi esimerkiksi ruotsalaiset ja suomalaisetkin ovat haluttuja työntekijöitä. Ja John on siis itsekin norjalainen. Ajattelin, että kunhan lämpimikseen juttelee, mutta työnantajani Maya vahvisti tämän olevan totta.

Miksi norjalaiset sitten ovat niin kovin laiskoja? Se ei ole minulle vielä selvinnyt, mutta Maya valotti vähän asiaa kertomalla, että korkeasti koulutettuja henkilöitä on vaikea saada töihin, koska norjalaiset eivät viitsi kouluttautua. He saavat ihan ok liksaa pelkällä lukion (yhteydessä/ jälkeen, jäi vähän epäselväksi) kanssa suoritetulla pilipalitutkinnolla. Mitäpä siinä vuosiakausia raatamaan opintojen parissa, varsinkin kun raha alkaa juosta tilille heti lukion jälkeen. Ne ressukat, jotka korventavat pyllyjään koulunpenkillä istuen ovat siis harvinaisuuksia, ja siksi heitä pitää tilata ulkomailta. Minut valittiin niiden monien hakijoiden joukosta siksi, että työnantajalle oli helpointa puhua suomea. Hän kun on Suomesta kotoisin, mutta äidinkieli on ruotsi. Päihitin siis kanssahakijani ammatillisen osaamiseni ja kielitaitoni vuoksi. Hakijoita oli ollut mm. Puolasta, slovakia/sloveniasta( mitä niitä outoja maita nyt onkaan) aina Egyptiä myöten.

Kirjoittelen tänne jotain silloin kun jaksan, mutta koska facebook on vienyt taas kerran koko käden, niin sinne tullee luultavasti vähemmän asiaa, mutta useammin. Puuhamaa on kotona, täällä ei voi oikein sisustaa tai remontoida, mutta peruslaiskuuteni estää minua perustamasta tälle ajalle omaa blogia.

Muutoksen tuulet puhaltaa

Lopetin työt torstaina.

Kohta alkaa uudet seikkailut!

Kesäloma Kosilla

Aloitimme sekä juhannuksen että kesäloman Kreikassa Kosin saarella. Matkaan sisältyi hyvää ruokaa, merta, autoilua ja pieniä seikkailuja.

Valitsimme hotellin (Peridis Family resort) melko huolella. Mukana oli yksi alle 16-vuotias, joten aikuisille suunnattuihin emme päässeet tällä kertaa. Vaihtelu virkistää, yritin vakuutella itselleni tekohymy naamallani. Ahdisti siis jo etukäteen, mutta kuulin hotellissa olleilta niin hyvää palautetta, että lähdin matkaan avoimin mielin. Eikä se niin kamalaa ollutkaan! Uima-altaita oli niin monta, että aina oli tilaa eikä metelikään ollut niin kova mitä olisi voinut kuvitella. Ruoka oli hyvää ja meillä pakettiin kuului aamiainen ja illallinen. Huone oli muuten ok, mutta teini nukkui ns. keittiössä, johon kuului kaikki äänet käytävältä surkean äänieristyksen vuoksi. Huonoa onnea oli myös siinä mielessä, että tämän huoneen ilmastointi ei toiminut ja hotelli oli buukattu täyteen, joten huoneenvaihto ei onnistunut.Siellä se rassukka hikoili.

Kos on niin piskuinen, että sen ottaa autolla haltuun päivässä. Kävimme  ratsastamassa Erika's horse farmilla ja kyselimme heiltä liikenteestä, ruuhka-ajoista ja sen semmoisista, koska emme ole aiemmin ajelleet ulkomailla. Ruuhka-aikoja ei tunnettu ja muutenkin kaikki vaikutti sujuvan mutkattomasti. Vuokrasimme siis päiväksi  hotelliltamme pienen avoauton, jolla ajelimme ristiin rastiin saarta. Loppujen lopuksi ajelimme kolmella eri autolla ja kävimme katsomassa lähes kaiken, mitä saarella on nähtävänä. Paitsi yöelämän.

Siinä on mun jääräpäinen ratsu, joka pelkäsi kaikkea taivaalla olevaa ja aaltoja. Oli siis oikein mukava ratsastusreissu rannalla. Jossa oli aaltoja. Ja leijoja. Ja purjelautailijoita.

Kuljimme hiekkateillä, rannalla ja autotiellä. Etummaisena Erika. Ratsastus ei rasittanut kukkaroa toisin kuin Suomessa ja hintaan sisältyi myös kuljetus

Kävimme viinitilalla, ratsastamassa, rannoilla, riikinkukkoja katselemassa, kuumilla lähteillä, Zian kylässä ja saarihyppelyllä. Jotain jäi varmasti mainitsematta.

Flamingoja suolajärvellä. Olivat säikkyjä. Haju oli järjetön.

Siellä lilluu kylpijät kuin perunat sopassa. Kävimme kuumilla lähteillä viimeisenä matkapäivänä. Vähän piti naureskella alaspäin mennessä niille, jotka naamat punaisina tai valkoisina puuskuttivat sitä järjetöntä rinnettä ylös. Hymy hyytyi palatessa, sillä kuumuus ja rasitus johtivat todella, todella huonoon oloon hetkessä. Mikey meni edellä "autoa lämmittämään" ja oli nähnyt, kun osa kulkijoista oli ottanut lukua pitkin pituuttaan matkan varrella. Kuumat lähteet ehdottomasti EIVÄT ole sellainen nähtävyys, joka jokaisen olisi pakko kokea.

Kuumilla lähteillä olisi ollut tarjolla aasikyytiä. Siinä kuumuudessa se vaikutti lähinnä eläinrääkkäykseltä, ilokseni huomasin myös muiden turistien olevan samaa mieltä, eikä aasibisnes vaikuttanut ainakaan sillä hetkellä erityisen hyvältä liikeidealta.

Rauniot keskustassa. Yllättävän kauan viihdyttiin koska näkemistä oli runsaasti ja varjopaikkojakin löytyi.

Näköala satamaan raunioilta

Jännittävimmät hetket koettiin avoautolla Lumian navigaattorin saattelemana matkalla Ziaan, kun automme oli poikittain jyrkällä vuoristopolulla (kyllä, polulla) niin, että se ei liikkunut mihinkään ja toinen takarenkaista oli renkaan halkaisijan verran ilmassa. Näin jo mielessäni lööpit hulluista rotkoon syöksyneistä turisteista. Harmittavan tilanteesta teki se, että noin kymmenen metriä vasemmalle olisi ollut iso ja leveä tie, jota ajellessa meidänkin auton vääntö olisi riittänyt ilman suurempaa draamaa. Mutta tällä kertaa mentiin näin, onneksi Mikeyn hermot olivat terästä.

Tämä näkymä on jossain Kosin keskustan ja Kefaloksen välillä, Paradise Beachin ja Kefaloksen välissä. Ranta oli mukava ja uimme tuonne keskellä olevaan saareen

Menomatkalla saareen pystyi kävelemään noin neljäsosan matkasta, koska oli niin matalaa ja tyyntä. Takaisin tullessa se ei enää onnistunut kovan tuulen vuoksi, mutta onneksi merivesi kannatteli. Saarella on sellainen pieni kappeli, joku Basilica, eikä siellä muuta sitten ollutkaan.

Tämä kaveri yllätti ilmestymällä tyhjästä tuolla yllä mainitulla saarella

Oli kaiken kaikkiaan kiva reissu, voisin lähteä uudelleenkin, mutta ehkä seuraava Kreikan visiittimme suuntautuu johonkin toiseen kohteeseen.

Näkymiä Zian kylästä

Pakollinen auringonlaskukuva. Oli kyllä ihan mielettömän kaunis paikka

 Tjäreborgin järjestämä saarihyppely oli kyllä aikamoista ajanhaaskausta. Tai no oli se ihan kiva reissu, mutta jos itse olisi kävellyt satamaan ja ostanut lipun, olisi säästänyt 2/3 retken hinnasta. Aikaa haaskautui siihen, että hotellimme sijaitsi n. 1,5-2 km päässä satamasta, mutta bussikyyti kesti sinne 45 minuuttia, koska retkenjärjestäjän mielestä oli ihan järkevää ajaa ensin hakemaan ne, jotka olivat lähimpänä satamaa, ja sitten hakea ne kauimpana olevat. Retken aikana käytiin tutustumassa pesusienitehtaaseen ja se oli ihan avartava kokemus.

pesusieniä. Mitä ruskeampi, sen parempi

viiniköynnöksiä

Yksinäinen viikonloppu

Olen ollut jo keskiviikosta asti "yksin" kotona, siis Mikey on maailmalla pelaamassa isojen poikien tietokonepelejä. Mitä normaali ihminen tekee silloin, kun jää yksin kotiin?

No siihen minä en osaa vastata!

Minä olen tehnyt vähän kaikenlaista, lähinnä lepäillyt, kun jokin kummallinen selkäkipu-flunssa-tauti hyökkäsi etuoikealta ilman ennakkovaroitusta. Eräänä iltana päätin tehdä hieman sämpylöitä. Tämä ajatus rantautui päähäni noin kello 17. Kymmeneltä illalla havaihduin siihen, että olin tehnyt kurpitsansiemensämpylöitä, pari karpalo-cashiew-leipää ja punaviinimarja-toffee-tartaletteja. Sitten soitin tyytyväisenä miehelle ja kerroin aikaansaannoksistani. Hän kysyi pysäyttävän kysymyksen: "Kuka ne kaikki syö?"

Tungin saman tien leivät pakastimeen, samoin tartaletit, mutta voitte arvata, mitä jälkimmäisille on tässä päivien saatossa tapahtunut. Sämpylät osoittautuivat jotenkin viallisiksi, mutta söin ne silti.

Äsken ymmärsin, että normaali ihminen luultavasti ostaisi kaupasta mikroaterioita yksin ollessaan, ja sanoisi, että onpa ihanaa kun ei tarvitse kokkailla kenellekään. Mutta minä ajattelin, että onpas kiva, kun on aikaa ja kukaan ei huutele, että milloin syödään, joten päätin iltani kuluksi tehdä Ragu alla bolognesea. Ymmärrän kyllä, että se ei valmistu vielä tänään, mutta entä sitten? Huominen on onneksi jo huomenna. Tänään fiilistellään ragua hitaasti sekoitellen ja sen upeista tuoksuista nautiskellen.

Loppuilta kuluu Jobsia katsellen. Epäilijöille tiedoksi, että kyseessä ei ole mikään miestenvälinen eroottinen ilottelu, vaan Steve Jobsista kertova elokuva, jossa seikkailee iki-ihana Ashton Kutcher.

Helvetin facebook...eikun miten se oli

Siinähän se jo tulikin.

Meinasin liittyä ja liityinkin facebookiin, vaikka en ymmärrä yhtään, mitä hyötyä siitä on kenellekään. En yhtään. En kertakaikkiaan. Tein sinne profiilin. Ahdistuin. Lähetin pari kaveripyyntöä. Ahdistuin vielä enemmän.

En pidä siitä, en osaa käyttää sitä (ja kerrankin näillä kahdella EI ole tekemistä keskenään) ja koen sen täysin turhaksi. Ja arvojeni vastaiseksi. (Nyt jälkeepäin voin kyllä sanoa, että pitämisellä ja osaamattomuudella on suuri yhteys)

Olen ollut kaksi päivää facebookin käyttäjä ja olen jo nyt täysin turhaantunut koko systeemiin. Googlettelen parhaillaan "kuinka poistaa facebook-profiili kokonaan".

Ihan oikeasti, mikä tuon idea on? Saada näpsäkästi katsottua kaikkien kuudensadan kaverin kuulumiset? Vai kertoa omistaan koko maailmalle +2?  Minusta on hienoa, että joillakin ihmisillä on aikaa ja halua elämänsä jakamiseen, mutta tämän blogin kirjoittaminen jokseenkin anonyyminä on aiheuttanut minussa jo voimakasta henkistä pahoinvointia siitä, että jaan elämääni interwebissä. Miten se sanonta menikään...Ei oo mun juttu.

Katsotaan, jos vaikkapa asiat näyttäisivät huomenna erilaisilta. Jo näiden kahden päivän "käytön" jälkeen ymmärrän hyvin, miksi facebook on tuhonnut parisuhteita, ystävyyssuhteita, sukulaissuhteita ja työmahdollisuuksia. Joku huutelee sieltä, että mene pois sieltä sitten, jos ei miellytä! No niin, niin meinasinkin, mutta jospa kuitenkin annan tälle mahdollisuuden. Sitä paitsi koko systeemihän on jo menossa pois muodista ja ainakin asioista perillä olevat teinit ovat siirtyneet muualle.

Yön yli nukkuneena ahdistus on hieman laantunut, kun tajusin, että itse kuitenkin päätän, miten paljon aikaani tuonne uhraan. Jossain vaiheessa tuo voi osoittautua jopa...älkää nyt naurako siellä...käteväksi.

Nyt kun on jo monta yötä nukuttu niin eihän se nyt niin hirveää ollutkaan. Mutta silti protestoin edelleen, ainakin hiljaa mielessäni.

Dallaspulla

Herkkujen herkku on pulla, ja vielä parempaa on vain dallaspulla. Yritin tehdä bostonkakun ja pari ylimääräistä jäi ihan soolopaistoon. Näin ne syntyivät:

Pullataikina:
5 dl vettä
2 pss kuivahiivaa
1 rkl vaniljasokeria
2 dl sokeria
2 rkl kardemummaa
2 tl suolaa
1 muna
200 g voita
max 15 dl vehnäjauhoja

Sekoita lämpimään veteen hiiva, sokerit ja mausteet. Lopuksi muna. Lisää jauhoja desi kerrallaan ja sekoita aina hyvin ennen seuraavaa lisäystä. Kun olet lisännyt noin 3/4 jauhoista, lisää taikinaan pehmeä voi. Kun voi on sekoittunut (siis yleiskonetta käyttäen) hyvin, vaivaa joukkoon loput jauhot niin, että taikina irtoaa kulhosta. Vaivaa, vaivaa, paremman taikinan saat!

Täyte:
150 g maitorahkaa
150 g margariinia
½ dl vaniljakreemijauhetta
1½ dl sokeria

Sekoita kaikki ainekset sähkövatkaimella kreemiksi.


Laita taikina lämpimään vedottomaan paikkaan kohoamaan kaksinkertaiseksi. Kun taikina on kohonnut, vaivaa siitä ilmakuplat pois ja kauliltse siitä suuri nelikulmainen levy. Levitä täyte levylle, rullaa ja leikkaa suoriksi paloiksi (korvapuusteissa leikataan vinoon, nyt ei saa leikata vinoon vaan suoraan;). Kohota pullia vielä ainakin puoli tuntia ennen paistoa. Voitele ne munalla ja koristele esim. raesokerilla ja/tai mantelilastuilla. Paista n. 190-200 astetta, kunnes ovat kypsiä.

Jos teet bostonkakkua, laita uunin pohjalle pelti keräämään mahdollisesti läpi valuva rasva talteen. Pelti on kivempi pestävä kuin uuni. Ja muista jättää reilusti välejä pullien väliin kun laitat niitä vuokaan.

Jos harjoitus ei tee mestaria niin ainakin huomattavan parannuksen edelliseen tekeleeseen se on tehnyt. Muistaakseni kuva vuoasta tursuilevasta bostonista on jossain blogin uumenissa.

Pillipiipari

Soitin joskus kakarana huilua. Kesällä haudoin ideaa ja asiaa pohdittuani menin ostamaan itselleni huilun. Semmoisen, jota kukaan muu ei ole koskaan soittanut (vrt. käytetty makuupussi).

Keskiviikkona oli ensimmäinen huilutunti. Sain opettajalta kesällä puhelimessa sapiskaa, sillä olin a) ostanut huilun ilman opettajan avustusta ja b) soittanut sitä, mikä kiellettiin välittömästi, etten oppisi väärää tekniikkaa.

Huiluahan ei saa ostaa itse. Se on kerta kaikkiaan kiellettyä. Tai se ei ole järkevää. Netistä löytyy kymmeniä sivustoja, joissa asiaa on teroitettu. Pitäisi osata soittaa kunnolla ja kokeilla tuntitolkulla aina yhtä huilua, samankin merkin sisältä olisi soitettava useaa eri soitinta ja kuunneltava tarkasti sointia ja kaikkea muuta sellaista, josta minulla ei ole mitään aavistusta.

Mutta minä halusin huilun. Siispä tein ensin taustatyötä ja selvittelin parhaan liikkeen sen ostoa varten. Koska se oli kiinni, menin toiseen liikkeeseen ja siellä kokeilin kolmea eri merkkiä ja mallia. Mikään ei kolahtanut. Lisäksi puupuhaltaja oli sairaana, eikä kukaan oikein osannut auttaa. Etsin sellaista huilua, jonka minäkin ruosteisilla taidoillani saisin soimaan kauniisti.  Sellainen löytyikin sitten Turusta Soitin Laineelta. Heillä oli kaksi Yamahan oppilashuilua, pari Miyazawaa ja pari Trewor Jamesin mallia ja tuuttasin kaikkia vuorotellen ja yritin kuunnella, mikä minulle sopisi parhaiten.

Siinä hommassa olisi tarvittu ainakin Harry Potterista tuttua lajitteluhattua! Toinen Miyazawoista ei toiminut, joten hylkäsin molemmat. Trewor James ei pidä ehkä arvoaan yhtä hyvin kuin Yamaha. Tästä ei ole varmuutta, mutta hylkäsin T.J:n myös. Päädyin Yamahan karvalakkimalliin, joka toimi niin kuin pitikin, säilyttänee arvonsa kun pillipiipari kuitenkin kyllästyy ennemmin tai myöhemmin, ja joka soi aika nätisti vaikka olikin ruosteisissa käsissä. Ja niitä oli kaksi. Joista toista kukaan ei ollut soittanut aiemmin. Ja se oli se mun huilu!

Nyt olen parina päivänä harjoitellut opettajan antamia läksyjä. En ole päässyt nauttimaan mistään suuresta suosiosta, sillä Lumo ei ole selvästikään musiikin ymmärtäjä tai ystävä. Se seisoo kärsivän näköisenä vieressäni kun soitan, ja piippaa epätoivoisen surkeana. Minusta pienenkin koiran pitää kestää edes 15 minuuttia huilumusiikkia! Villi on paljon ymmärtäväisempi (melkein kuuro) eikä sitä yhtään haittaa.

Saapa nähdä, miten tässä käy. Opettajan suurin haaste on löytää sellaista musiikkia, josta minäkin tykkään. Heitin hänelle heti kättelyssä haasteen kertomalla, että minusta huilu on ihan typerä soitin ja ei sillä ainakaan mitään järkevää voi soittaa. Tästä on hyvä lähteä ;)

Valkosuklaamacadamia cookies

Nämä ovat superhyviä keksejä,  aika lailla samantapaisia, kuin Subwayssa.

225 g pehmeää (suolatonta) voita
2 dl sokeria
2 dl fariinisokeria
vaniljasokeria
2 munaa
5,5 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 tl soodaa
pari desiä rouhittuja macadamiapähkinöitä
n. 2 levyä Pandan valkosuklaata rouhittuna

Vaahdota pehmeä voi ja sokerit. Lisää munat ja vatkaa tasaiseksi. Sekoita kuivat aineet keskenään pähkinöitä ja suklaata lukuunottamatta ja sekoita kuivat aineet taikinaan. Sekoita tasaiseksi massaksi ja sekoita massaan suklaat ja rouhitut pähkinät.

Kun taikina on valmis, tee siitä muovikelmun avulla pötkö ja laita se puoleksi tunniksi pakastimeen kovettumaan. Leikkaa jähmettyneestä pötköstä n. sentin paksuisia kiekkoja ja laita ne pellille leivinpaperin päälle, kauas toisistaan. Paista 190 astetta kunnes keksit ovat levinneet, saaneet hieman väriä ja tuoksuvat kypsille (n. 10 min tai vähän enemmän). Keksit ovat valmiina löllöjä, älä siirrä niitä mihinkään ennen kuin pelti on jäähtynyt.

Palaneen käryä...eikun kuoleman katku

Meillä oli pieni hajuepisodi kotona. Se alkoi itse asiassa edellisen viikon keskiviikkona. Olin varma, että pikkukoira on tehnyt tarpeitaan sisälle, ja etsin tuotoksia joka paikasta, ei löytynyt. Asia jäi, kunnes torstaina kotiin tullessa haju oli pahentunut. Taaskaan ei löytynyt mitään.

Illalla ei tullut uni silmään, kun olin vähän "katsonut salkkareita" sohvalla pitkällään. Mikey kuorsasi siihen tahtiin, että niin sanotusti alkoi olla perhesopu vaarassa ja päätin siirtyä vierashuoneen sohvalle nukkumaan omaan rauhaani.

Nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Kun ei edes väsyttänyt. Sen sijaan nenäni alkoi haistaa sen päivällä tuntuneen hajun yhä voimakkaammin. Välillä se ikään kuin hävisi ja sitten palasi. Sellainen mädäntyneen kananmunan hajuinen rikkinen pieru. Heitin kaikki mahdolliset hajun lähteet lattian lähistöltä käytävään ja suljin oven. Haju paheni. Menin avaamaan oven ja silloin välähti, että täällä huoneessa on jotain outoa...

Pakastin ei hurissut. Pikainen vilkaisu johdon suuntaan osoitti, että johto rötkötti lattialla toimettomana. Laitoin sen takaisin seinään ja pakastin hurahti käyntiin. Otin johdon uudelleen pois ja kurkistin varovasti pakastimeen.

YÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖKKKKKKKKK

Välitön oksennusrefleksi. Veristä mössöä valui lattialle. Sulanut poro se sieltä kaapista koetti paeta.

Päätin mennä takaisin sänkyyn nukkumaan (tietenkin, kuka nyt ruumiin hajussa haluaisi nukkua, kyllä raitis ilma nyt yhden kuorsaajan päihittää). Sanoin puoliuniselle miehelle, että haju tulee mädäntyneestä lihasta, joku on irrottanut pakastimen pistorasiasta. Mies rekisteröi asian, ja jätin sen siihen.

Yllättäen uni ei tullut vieläkään. Mieltä jäi kaihertamaan lattian kohtalo, joten murisin ajatukseni ääneen mahdollisesta lattiaremontista, ja mies ponkaisi pystyyn valmiina kuin partiolainen öiseen siivousurakkaan. Hän on omin kätösin lattiaa asentanut, eikä hommaa ollut tullut ikävä.

Varustauduimme muovipusseilla ja esteettömällä reitillä vessaan. Mukaan tuli myös kumihansikas kun tuhon laajuus paljastui. Puolikas poro, 4 vasikan poskea, vähän sisäfilettä, pari pakastepitsaa, vajaa 10 kiloa kotimaisia vadelmia ja muuta pientä olivat a) homehtuneet b) ruvenneet käymään c) homehtuneet ja ruvenneet käymään ja d) mädäntyneet. Haju oli sitä luokkaa, että oksu meinasi tulla kurkkuun aika monta kertaa. Tässäkin naissukupuoli oli taas vahvempi ja sai sotkut siivottua erään yökkäillessä vieressä. Vähän nauratti, kun ilmoitin tarvitsevani esteettömän pääsyn vessaan jos tarve tulee, ja sain osakseni katseen, joka kertoi, että ei se niin paljon voi haista. Kun tuli miehen vuoro yrittää tyhjennystä, alkoi kuulua semmoinen vatsankouristelukorina, että katsoin parhaaksi hoitaa homman ilman lisäsotkuja.

Mies raahasi ne haisevat muovikassit sitten roskakatokseen yöllä kello 2. Sitten vain kaikki mahdolliset ovet ja ikkunat auki ja tuuletusta kehiin. Käytiin suihkussakin, silti haistiin ruumiille. Katsoin vähän Frasieria ja sitten jo pitikin nukkua.

Aamulla tuli tekstiviesti mieheltä: " Joku oli oksentanut roskakatoksen viereen. En ole yllättynyt."

Onni onnettomuudessa oli se, että syyllinen selvisi ja hän maksaa meille tuhoutuneista tuotteista, sisältäen pakastimen. Ja vielä isompi onni oli se, että pakastimessa oli laatikot hyllyjen sijaan, jotka olivat pitäneet mehut sisällä eivätkä ne olleet valuneet laminaatin väleihin.

Valmistujaiskakku

Tilattiin kakku, jossa piti olla mansikkaa ja banaania sekä ilmavoimien ohjaajamerkki.

Semmoinen tehtiin. Täytteinä mansikkamousse ja banaanimousse sekä mansikkahilloa ja kosteussulkuna suklaaganache.

Tortillat ananassalsalla ja guacamolella

Tässä ruoassa tärkeintä on ennakointi. Ananaksia tai avokadoja harvoin saa syöntikypsinä ja kohtuuhintaisina, joten on parasta käydä kaupassa pari päivää ennen herkkujen valmistamista.

Ensin sananen ananaksesta. Ananasta on ihan turha nyhtää töyhdöstä tai haistella sen kypsyyttä. Kannattaa keskittyä hedelmän väriin. Jos se on vihreä, se on raaka. Jos se on keltainen, se on kypsä. Ruskea on ylikypsä eli käynyt. Nenää käytetään viimeksi mainitun ominaisuuden havaitsemiseen. Jos olet epävarma haista niin tiedät heti jos sen yksilön aika meni jo. On parempi ostaa puolikypsä ananas, eli vähän keltainen, vähän vihreä, ja antaa sen kypsyä kotona muutama päivä.

Avokadoa pitää puristaa. Jos kaupassa on lappu, jossa kielletään avokadojen puristelu niin ohita se. Niitä on vain puristettava. Tämä ei tarkoita mielipuolista pusertelua niin, että koko hedelmä on kuopilla, vaan hellävaraista puristamista. Kuten monessa muussakin asiassa, silittelystä ei ole mitään hyötyä. Kun pinta antaa vähän myöden, valitse se yksilö. Jos sormet menevät läpi, kyseessä ei ollut myyntikuntoinen avokado vaan biojäte. Avokadot voi ostaa ihan hyvin melkein viikkoa ennen käyttöä. Ei kannata kuitenkaan liioitella kuten meillä kävi (Mikey osti säkillisen kerralla), jokapäiväinen avokadopasta alkaa kyllästyttää yhtä nopeasti kuin mikä tahansa muukin liian usein syöty ruoka.

Guacamole:

pari kypsää avokadoa
limemehua
tomaattia
hieman sipulia (ihan tosi vähän, mutta lisäksi kannattaa laittaa kokonainen valkosipulinkynsi murskana)
puolikas tuore chili
tuoretta korianteria
suolaa
pippuria
loraus oliiviöljyä

Puolita avokado, poista kivi napauttamalla se veitseen kiinni ja kääntämällä. Avokadon puolikkaista voi joko pusertaa hedelmän astiaan tai kuutioda sen veitsellä ja lusikoida astiaan. Lisätään heti perään puolikkaan limen mehu. Jos käytössä ei ole limepuristinta, käytä kokonaisen mehu. Käsin puristamalla ei saa yhtä paljon mehua kuin laitteella. Kuutioi sekaan pari kirsikkatomaattia taikka pieni tavallinen. Silppua sipuli pieneksi ja sekoita joukkoon. Lisaa korianteri, jos olet sen ystävä, jätä pois jos se maistuu saippualta. Mausta ja valmista tuli!

Ananassalsa:

Kypsää ananasta (puolikas tai vähemmänkin riittää, mutta ei mitään purkkiversiota!)
½ pieni punasipuli
½ punaista chiliä
tuoretta korianteria (saippuavaralla)
tuoretta minttua
lime
suolapippuri

Ananas kuutioidaan pieniksi kuutioiksi, samoin chili ja sipuli. Yhdistetään, lisätään mausteet ja limemehu ja tästäkin tuli valmista.

Tortillaletut:
5,5 dl vehnäjauhoja
2 dl vettä
0,5 dl öljyä

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja jaa taikina pieniin nökösiin, joista kaulitaan jauhojen avulla (piirakkapulikka on hyvä kaulitsija) sopivan kokoisia lettusia, jotka paistetaan kuivalla pannulla kypsiksi mutta ei koviksi. Ruskeat isot pilkut kuuluvat asiaan.

Salsan ja guacamolen lisäksi tortilloihin voi laittaa jonkun proteiinin, kuten kanan tai lihan, makunsa mukaan, sekä vähän ranskankermaa tulisuutta taittamaan.

Raparperipiirakkaa

Raparperi on ihana herkku. Muistan vieläkin, kun lapsena mummolassa dipattiin raparperin varsia sokerikippoon ja se oli irvistyttävän hyvää. Tämä resepti ei ole aivan noin yksinkertainen, mutta vaivan väärti kylläkin. Ohjeesta tulee pieni pellillinen.

Muruseos:
8 dl jauhoja
3 dl ruokosokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
2 tl vaniljasokeria
250 g voisulaa

Pohja:
noin 2/3 muruseoksesta
2 dl piimää
1 muna

Täyte:
litra raparperin paloja
2 munaa
500 g rahkaa
2 dl sokeria
3 tl vaniljasokeria

Pinnalle loput muruseoksesta

Muruseos: Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää voisula, sekoita muruiksi. Ota 1/3 muruista toiseen kulhoon odottamaan pintaa.

Pohja: Lisää piimä ja muna, sekoita ja levitä uunipellille leivinpaperin päälle

Täyte: Paloittele raparperit ja laita ne pohjan päälle. Sekoita muut aineet keskenään ja kippaa seos raparperien päälle. Lisää vielä muruseos

Paistetaan uunissa 175 asteessa n. 45 minuuttia, jos ei ole kiertoilmauuni niin uunin alatasossa.

Valmiin piirakan voi tarjoilla vaikkapa vaniljakastikkeen tai jäätelön kanssa. Raparperin happamuus vaatii kaveriksi jotain kalsiumpitoista ettei hampaat kärsi, mutta tässä piirakassa on jo rahkaa, joten jäätelöä voi nauttia ihan vain maun vuoksi.

Drinksua Gaijinin tapaan

Olen koko kevään odottanut ja odottanut, milloin koittaa se päivä, kun Gaijin-ravintolan keittokirja näkee kirjakauppojen hyllyt. Gaijin on yksi Tomi Björckin ja Matti Wikbergin Helsingissä sijaitsevista ravintoloista, joka tarjoaa modernia aasialaista ruokaa, joka on vähän kallellaan korealaiseen suuntaan. Vaikka olemmekin suuria korealaisen keittiön sekä Björckin ravintoloiden ystäviä, emme ole käyneet tässä kyseisessä ravintolassa kertaakaan.

Kun tieto kirjan tulevasta julkaisusta kiiri minunkin korviini, halusin pitkittää tulevaa käyntiämme ravintolaan, sillä osa hyvän ruoan viehätystä piilee siinä, kun tietää, mitä vaiheita ja raaka-aineita sen valmistuksessa on käytetty. Viheliäiseltä tuntuvan odottelun ja hyllyjen väijymisen sijaan laitoin netissä vahdin päälle Adlibriksen kirjakauppaan ja he ystävällisesti ilmoittivat, kun kirja tuli myyntiin. Ja sitten olikin jo aika avata se!

Olo oli innostunut, epäuskoinen ja odottava, kun sain opuksen näppeihini. Tyylikäs musta kansi lupasi jotain salaista ja hyvää. Ja juuri sitä sisältö on tulvillaan. Hyviä reseptejä, kauniita kuvia ja mikä parasta: tarinoita matkan varrelta. Nauroin vedet silmissä kuvaukselle kimchipelloille tehdystä retkestä ja ajattelin, että korealaiset!

Raaka-aineiden saatavuuden kanssa on aina vähän ongelmia, kun kyseessä on aasialaiseen kokkaamiseen erikoistunut kirja. Melkein kaikkea on saatavilla ainakin Helsingissä, kun vain jaksaa nähdä vaivaa, mutta kirjassa on myös niitä reseptejä, joihin ei tarvita mitään kovin erikoisspesiaaleja aineksia.

Kuten seuraava resepti, johon ei tarvita muuta erikoista kuin vaniljasiirappi. Jota ei löydy kaupasta. Joka on niin helppo tehdä itse, että uuvuttavia etsintäreissuja pitkin kaupunkia on tarpeetonta tehdä.

Shinjuku lover:
 6 cl sakea
2 cl limemehua
2 cl vaniljasiirappia
5 vadelmaa

Laita vadelma korkean lasin pohjalle, kaada päälle mehu, siirappi ja sake ja täytä lasi jäämurskalla. Maku on jollain tavalla eksoottinen, pohdimme eilen, tuleeko maku enemmän siirapista vai sakesta, mutta huolellisista maisteluista huolimatta asia ei selvinnyt.

Vanilja(tai mikä tahansa muu siirappi kun vaihtaa vaniljan siihen muuhun)siirappi:
2 dl sokeria
2 dl vettä
1 vaniljatanko halkaistuna

Keitä aineksia kunnes jäljellä on noin puolet ( n. 5-10 min). Laita siirappi pieneen pulloon vaniljatankoineen ja säilytä huoneenlämmössä jopa useita viikkoja.

Kookosöljykuorintaa päänahalle

Kuiva päänahka on siitä inhottava juttu, että sitä ei aina ihan heti hoksaa mistä oikeasti on kysymys. Hoidin omaa kuuppaani hilseshampoolla sitkeästi, kunnes tajusin, että hilseeksi luulemani valkoinen hile vaan lisääntyi ja lisääntyi. Ihotautilääkäri sanoi, että sinulla mitään hilsettä ole. Vaan kuiva päänahka. Niinpä tietenkin! Lääkkeeksi kortisoniliuosta ja laimennettua Linna-shampoota.

Ihan varmasti kaikille on tuttu se tunne, kun jostain tuntemattomasta syystä luottoa oikeaan asiantuntijaan ei vain ole, ja jotenkin vain menee moodiin "tiedän itse paremmin".  Kuuntelin puolella korvalla lääkärin jorinoita shampoon laimentamisesta ja se oli niin 80-lukua, että en jaksanut keskittyä asiaan sen kummemmin. Käytin kortisonia aikani, mutta se oli jotenkin niin...työlästä. Vaiva kuitenkin helpotti (yllätys!) ja kortisonipullo köllöttelee nyt jääkaapin perukoilla.

Sitten valkoista hilettä alkoi taas ilmestyä päänahkaan. Juhlat olivat tulossa, joten jotain piti tehdä ja nopeasti. Kaupassa ei ollut päänahalle tarkoitettua kuorintaa, joten päätin kehitellä sellaisen itse. Pienen interwebbailun jälkeen tajusin, että idea ei ollut oikeasti mikään täysin älytön ja aineksetkin löytyivät kotoa.

Siispä sekoittelemaan. Sopivasti sokeria ja vähän enemmän kookosöljyä. Hieroin tökötin päänahkaan ja annoin olla sen aikaa, kun maltoin seistä paikallani kylpyhuoneessa. Kuorinta-aineeni huono puoli oli se, että se maistui ihan pirun hyvälle ja sitä putoili päästäni sinne sun tänne. Kaveri epäili etukäteen, että tökötti olisi vaikea pestä pois hiuksista, ja itsekin tätä pelkäsin eräiden oliiviöljykokeilujen jälkeen. Toisin kävi, kahdella shamppookierroksella öljy irtosi hiuksista eikä valkoisesta hileestä näkynyt jälkeäkään. Vaikutus tosin kesti vain noin viikon, enkä jaksanut heti uusia käsittelyä (pitäisi ostaa suihkuhattuja tätä varten), mutta uskoisin, että ainakin vähän säännöllisemmällä käytöllä öljy kosteuttaisi päänahkaa hyvin ja sokeri irrottaisi kuollutta kerrosta niin, että sen muodostuminen jossain vaiheessa saattaisi jopa talttua. Ja kesällä ilmankosteus on niin paljon korkeampi, että päänahkakaan ei kuivu liikaa.

Jos kuorinta-ainetta tekee vahingossa liikaa, sen voi hieroa vartalolle ja kuoria samalla koko kropan. Kasvoille en ehkä laittaisi, riippuu tietenkin siitä, miten karkeaa sokeria käyttää.

Portaiden huopamaton uusiminen

Kun ostimme asunnon, tarkoituksena oli uusia myös kammottava portaita päällystänyt huopamatto, joka oli myöskin alkuperäiskuntoinen 80-lukulainen.  Muun remontin yhteydessä matto sai olla ja möllöttää paikoillaan, eikä sitä suojattu maalilta.


Silmä tottuu, valitettavasti siinä vain kävi niin, eikä matto enää ollutkaan mielestämme kotimme häpeäpilkku, vaan sellainen "kyllähän tuo nyt menee". Viime talvena tapahtui kaksi asiaa, jotka johtivat siihen, että jotain oli tehtävä.

Vanhat portaat.

Ensimmäiseksi meillä kävi kiinteistövälittäjä. Hän oli aivan innoissaan alakerrasta ja into loppui kuin seinään, kun hän laski katseensa portaisiin. Kauniisti kierrellen saimme kuulla, että asunnon yhtenäisen ilmeen vuoksi olisi hyvä tehdä portaille pikaisesti jotain. Joo joo, tehdään, mutta eiväthän ne nyt niin hirveät ole, mietin mielessäni.

Se toinen remonttiin ajava tekijä oli vierailu naapurissa. He olivat uusittaneet portaat ammattilaisella ja pulittaneet lystistä tukun rahaa ja voi vitsit, miten näytti hyvältä! Saman tien päätin mielessäni, että meillekin tulee tumma matto portaisiin.

Jostain syystä nyt aika vain oli kypsä (taisi talonmieskin jotain sen suuntaista sanoa, että kun on niin kiva alakerta niin olisi hyvä, jos sama tyyli jatkuisi myös portaissa) ja päätin tarttua härkää sarvista. Naapurin mieheltä kyselin lisätietoja heidän projektinsa kestosta, hinnasta ja tekijästä. Olin jo ajatellut, että voisin yrittää hommaa itse, mutta lopullinen päätös syntyi sillä sekunnilla, kun naapurimme virnuili, että ei sitä nyt itse voi tehdä, ei hän ainakaan olisi pystynyt. Suomalainen perusnainen on siis todistetusti sisukkaampi kuin pakistanilainen mies. Pitää kutsua naapurit kylään ihmettelemään, mihin kaikkeen tämä rouva pystyy!

Konalan Värisilmästä ostin huopamaton, kontaktiliimaa, maalin poistoon jonkun lastan tapaisen ja koukkumattoveitsen. Liimalle piti ostaa myös oma lasta. Liimanpoistossa käytettävät työkalut piti vielä teroittaa projektin edetessä, joten jonkinlaisen teroitushärvelin tarvitsi. Se saatiin lainaksi.

Tylsällä välineellä on tylsä lopputulos. Kun välineen teroitti, nopeus moninkertaistui. Vanha matto irroitettiin pihdeillä vetämällä ja vanha liima piti poistaa.

Pelkkää betonia

Ensimmäisen askelman kanss oli ongelmia, kun huopa piti saada parketin väliin menevään koloon. Muutama ruma sana tuli ehkä sanottua, mutta sanoin ne hiljaa.

Remppa-assari. Pienempi nukkui aina siellä, missä milloinkin oli suurin huopamaton palanen tarjolla. Siihen leiri ja luuta syömään.

Näin se projekti eteni askelma kerrallaan. Liimaa ostin lisää pariinkin otteeseen, kun menekki oli normaalia tarvetta suurempi. Amatööri!

Valmista tuli! Naapurilla oli ammattilaisen tekemänä kestänyt pari päivää. Meillä meni ehkä 3 kokonaista päivää, kun tein pikkuhiljaa liimailuja (liima loppui tms. pientä vastoinkäymistä) ja sääolosuhteetkin hidastivat. Ei ole kivaa laittaa 10 asteen ulkolämpötilassa läpivetoa kämppään liimahöyryjen vuoksi, kun on saanut aloittaa projektin 30 asteen lämmössä.

Rahaa säästyi ulkomaanmatkan verran. Kreikka kutsuu!

Tukkataikaa gelatiinilla

Törmäsin eräässä blogissa hiusten laminointiin. Ajatus taisi mennä jotenkin niin, että käytetään gelatiinin proteiineja rakennepaikkaamaan vaurioituneita hiuksia

Kuulosti vaarattomalta, joten päätin kokeilla.Miksipäs ei? Jos gelatiinia voi syödä, ei kai siitä mitään kauheuksia tapahdu hiuksillekaan? Äiti oli hieman epäileväinen ja oli valmiuksissa partakoneen kanssa, jos jokin menisi pieleen. Hei kiitos äiti, ei kai ihan niin pieleen voi mikään mennä :)

En tiedä, tapahtuiko prosessissa sen kummempia, kuin että hiuksista tuli vähemmän takkuuntuvat ja helpommin kammattavat.

Tässä on ohje, jos joku haluaa laittaa soossia omaan päähänsä. Naturellen-blogissa on tarkempia ohjeita, joita mukaillen itse toteutin projektini.

2 rkl liivatejauhetta
6 rkl vettä
1 rkl tehohoitoainetta (mulla oli moroccanin repairia)

Minulla on pitkät, mutta aika ohuet hiukset ja puoletkin tuosta anoksesta olisi riittänyt. En tiedä sitten, olisiko puolikkaan annoksen tekeminen hankalampaa ja jäisikö suhteessa enemmän vispilään/kattilaan kiinni, eikä ainekset niin kalliita ole, joten teen jatkossakin tuon ohjeen mukaan. Kerranhan täällä vain eletään;)

Hiukset pestään ensin samppoolla. Jätetään märiksi ja sitten kiehautetaan vesi. Siihen lisätään liivatejauhe ja vispilällä omaa mössöäni sekoittelin. Kun ei ollut enää kovin kuumaa (nnoin seistä 5 min), laitoin hoitoaineen sekaan ja vispilöin uudelleen. Sitten vaan tököttiä tukkaan, vähän niin kuin väriä levittäisi, ja suihkuhattu päälle ettei aine pääse kuivumaan. Suihkuhatun päälle vielä pyyhe/turbaani tms. ja sitten annetaan olla n. 45 minuuttia. Odotteluvaiheessa lämmitin pyyhettä hiustenkuivaajalla ja kävin saunassakin olemassa, koska lämpö kuulemma tehostaa gelatiinin vaikutusta.

Vaikutusajan jälkeen tökötti huuhdeltiin pois hiuksista ja siinäpä se! Prosessin voi toistaa lähteistä riippuen joka toinen viikko tai harvemmin.

Lampaanpotkaa korealaisehkoon tyyliin

Koreassa syöminen on melkoisen sosiaalista touhua. Koska asuimme Soulissa puoli vuotta ja kävimme kaksi kertaa päivässä syömässä ulkona opiskelijabudjetilla, näimme aika monta eri ravintolaa. Minulle vaan tuppaa käymään usein niin, että ihastun johonkin ruokaan ja sitä sitten syödään kyllästymiseen asti.

Suosikkiruokapaikassani menuun kuului kolme eri annosta joista sai valita ja ruoka maksoi alle 5 euroa per ruokailija. Koko pöytäseurue söi samaa ruokaa. Ruoka valmistettiin kaasukeittimen avulla laakeassa vadissa ja se tuli pöytään lihat raakana. Siinä sitä sitten käänneltiin sekä itse että satunnaisesti tarjoilijan toimesta.

Ruokamuistot ovat minulle tärkeitä. Siksipä yllätyin iloisesti, kun uudessa (yllätys yllätys) Tomi Björckin Gaijin-ravintolaan perustuvassa keittokirjassa oli tarinoita matkan varrelta. Eräskin kimchiin liittyvä kertomus sai minut nauramaan maha kippurassa vedet silmissä. Eikä se ole edes kovin hauska sellaisen ihmisen mielestä, joka ei ole kokenut korealaisuutta paikan päällä. Korealaiset jaksavat yllättää kerta toisensa jälkeen.

Kirjasta ensimmäisenä reseptinä kokeiluun pääsi lampaanpotka. Kuvaa valmiista annoksesta ei ollut, joten loihdin lampaasta sellaisen version, jota olisin voinut kuvitella syöväni Soulissa. Valitettavasti valokuuvaamisen taitoni eivät ole kehittyneet toivottua tahtia, mutta muut taidot sitäkin enemmän:) Siitä, onko hoisinkastike korealaiseen keittiöön soveltuvaa vai ei, voi olla montaa mieltä. Päätin olla sitä mieltä kuin tavallisestikin, eli asialla ei ole mitään todellista merkitystä, ja ainoa kriteeri onnistuneelle ruoalle on maittavuus. Ja sanottava on, että tämä yhdistelmä on erittäin toimiva!

Ylikypsää lampaanpotkaa hoisinkastikkeella ja makeantulisella chilikastikkeella sekä kurkkua salaatinlehdellä. Tähän ei tarvita ruokailuvälineitä. Ääntä kohti!

Tomi ja Matti kirjoittavat kirjassaan niin elävästi eri maiden ruokakulttuurista ja tapaamistaan ihmisistä ja kokemuksista, että tajusin vihdoinkin (näin 7 vuoden jälkeen), että me olemme nähneet vain hyvin suppean puolen korelaisesta keittiöstä. Silloin ei apurahat taipuneet fine diningiin ja liha oli Koreassa ainakin siihen aikaan todella kallista (professorimme vertasi usein lihaa ja kultaa toisiinsa hinnan puolesta...). Siksipä olisikin nyt mukavaa lähteä kokemaan Soulin hienompia ravintoloita ja käydä samalla muistelemassa menneitä.

Asunto-osakeyhtiön ihanuus ja kurjuus

Meillä oli yhtiökokous, johon ei päästy mukaan työkiireiden vuoksi. Kuultiin jälkeen päin tiivistelmä tapahtumista. 

- Edelliset hallitukset ovat olleet niin pahasti pihalla kaikesta, että ei usko kukaan
- On ollut vesivahinkoja muutamassa asunnossa, kun katosta on tullut vedet läpi. Tarkemman tarkastelun jälkeen lopputulos on se, että katto, jonka pitäisi olla elinkaarensa puolivälissä, on siinä kunnossa, että se pitää remontoida kokonaan
- Syy edelliseen on se, että edelliset hallitukset ovat laiminlyöneet katon huoltotarpeet. Ei ole tehty tarvittavia huoltoja, jolloin katto ei tietenkään kestä niin kauan kuin pitäisi
- Tästä seuraa se, että korjauskustannukset varovaisen esiarvion mukaan ovat n. 30 tonnia per asunto

MITÄ VITTUA!!!!!!!

Että vähäsen harmittaa. Ihan pikkuriikkisen.

Niin entä se ihanuus??? Ei tässä nyt semmoista puolta ole. Pelkkää kurjuutta. Myisin koko roskan jos voisin, mutta armas puolisoni ei ole samoilla linjoilla. Lottovoitto, missä viivyt?

Kevät! Eikun kesä!!

Piti kirjoittaa keväästä. Mutta menikö se jo? Meillä jo koivut vihertävät ja allergiaoireista päätellen ollaan jo melkein kesässä. Tulppaanit putkahtivat maasta jo monta viikkoa sitten, raparperikin on jo aktivoitunut (naapurilla on jo hurja kasvu, meillä on maltillisempaa) ja valitettavasti se jokavuotinen puutarhanhoitokärpänenkin on jo puraissut. Se tietää varmaa rahanmenoa, multaisia kynnenalusia ja lukemattomia tunteja tonkamista, kitkemistä ja kaiken näköistä perkaamista.

Terassin valokate on nauttinut jo monesta kesästä. Tai siis kahdesta, tämä on kolmas. Talon katolta on putoillut omituisia sammalmöykkyjä ja siitepölykin on tehnyt tehtävänsä ja kate olisi pakko pestä. Sepä onkin varsinainen spektaakkeli, joka on nyt puolivälissä. Voitte kuvitella, miten siinä hermot kiristyy ja ääni nousee itse kullakin, kun puoliso kiipeää terassin katolle painepesurin kanssa. Ei ollut turvavaljaita, järjestä puhumattakaan. Tosin toteutus oli parempi kuin miehen suunnitelma, joka piti sisällään siskontytön (13 vee) katolle sijoittamisen, edelleenkin ilman niitä turvavaljaita. Olisi nääs ollut tarpeeksi kevyt. No mutta nyt on todistettu, että onnistuu kiipeily vähän isommaltakin gasellilta, mutta tosiaan nyt ollaan vasta puolivälissä. Ilman sopivia turvavälineitä hommaa ei saateta loppuun.

Anopin kanssa käytiin Hyvinkäällä ostoksilla puutarhakaupassa, ja ensi viikolla on tarkoitus istuttaa hortensia pihalle rodojen kaveriksi. Karhunvadelmat kaivoin pois maasta ja suunnittelen tukahduttavani niiden kasvun sopivalla myrkyllä, jos ne vielä yrittävät tehdä paluun. Liikaa piikkejä meidän pihalle. Ja huonoksi menneen kartiovalkokuusenkin otin pois, siihen kuoppaan istutin toisen rodon. Nyt saavat pionitkin tarpeeksi valoa ja pääsemme ehkä jopa näkemään niiden kukkimisen!

Kampaus

Kävin Glitterissä viime viikolla, tähtäimessä jotain kivaa miehen siskon häitä varten. Korut oli jo valittu, mutta kampaus piti kehitellä. Sain aivan häkellyttävän loistavaa palvelua! Tuotteiden lisäksi sain mukaani vielä pienen oppaan kampausta varten. Ja sepä vasta aarre onkin!

Ja tämmöinen tukasta sitten tuli :) Mielestäni varsin oivallinen lopputulos siihen nähden, että tein ihan itse ja ehdin harjoitella vain kahdesti. Ja mikä uskomattominta, viritys kesti päässä kymmenellä pinnillä koko päivän aamusta iltaan!

Peilin kautta kuvattuna

Nyt näkyy vähän etulettejäkin

Enpä sitten ottanut itsestäni kuvaa täydessä tällingissä...Kengät olivat Peter Kaiserin ihanuudet (saalista hulluilta päiviltä), asuna vuosia sitten hankittu violetti silkkimekko, joka on odottanut sopivaa käyttötilaisuutta kaapissa tähän saakka, korvissa topaasitimanttikorvakorut (iiiikkkk!!!) ja taisi päällä olla jotain muutakin, sen suuremmin yksityiskohtiin menemättä.

Kauniaisista kajahtaa sinfoniaa kevään kunniaksi!

Kun nenän eteen suorastaan tyrkätään mahdollisuus nauttia hyvästä musiikista, olisi suorastaan törkeää olla tarttumatta tilaisuuteen. Näin kuitenkin meinasi tänään käydä, kun kymmentä vaille kuusi kurvasimme kohti Kauniaisten uutta paviljonkia. Mukana oli onnea, sillä ehdimme kuin ehdimmekin perille ajoissa. Meillä oli kokonainen minuutti aikaa löytää istumapaikat ennen konsertin alkua. Olimme saapuneet kuuntelemaan Kauniaisten orkesterin kevätkonserttia.

Vaikka suorastaan rakastan musiikkia, en ole koskaan aiemmin ollut sinfoniaorkesteria kuuntelemassa. Ohjelmistossa oli sekä Beethovenia että Tsaikovskia. Kaikkihan tietenkin tietävät Beethovenin pianokonserton nro 3. Solistina oli taitava venäläissyntyinen pianisti, joka paneutui soittoonsa koko sielullaan ja ruumiillaan (ilmeitä unohtamatta). Oli kyllä sellaista menoa, että jo pelkkä kuunteleminen hengästytti. Pianisti oli kova ammattilainen, mutta orkesteri harrastelijatasoa, ainakin näin minulle eräs orkesterin jäsenistä valotti. Tätä ei kyllä ainakaan harjaantumaton korva erottanut. Kylmät väreet löivät päästä varpaisiin.

En oikeastaan ole ollenkaan innostunut sinfonian kuuntelija muuten kuin konserteissa. Rakastan torvia, muut puhaltimet tulevat kakkossuosikkina (fagotti on niistä ykkönen) ja viulunsoittajien tekniikan tuijottelu on lumoavaa. Eniten pidän kuitenkin siitä, kuinka konsertissa kuulee  eri soittimien äänien tulevan eri puolilta lavaa. Kapellimestari tarjoaa omaa viihdettään ilmeillään ja huitomisellaan, josta orkesteri oletettavasti saa jotain muuta irti kuin hupia. Ja se tunteiden vuoristorata, mitä musiikilla saadaan aikaan, aina hienovaraisesta taustamusiikista täyteen rähinään. Ja kaikki siltä väliltä.

Mun suosikkisoittaja on kapellimestarin katveessa.

Jotain uutta näistä uusista jutuista aina oppii. Kuten sen, että oikeassa sinfoniaorkesterin konsertissa ei saa taputtaa "kappaleiden" välillä. Minä olisin huutanut bravoota ja vaikka mitä, kun olin niin innoissani, mutta onneksi en ehtinyt aloittaa vaan seurasin hämmentyneenä kanssakatsojia, jotka tojottivat paikoillaan penkeissään. Selvästikään eivät olleet ensikertalaisia;) Eikä tullut encorea!!! Ei, vaikka taputin lopussa kädet kipeiksi. Mieheni ystävällisesti totesikin, että olisi hieman kohtuutonta odottaa lisäkappaletta, kun koko konsertissa oli vain kaksi varsinaista osaa (ennen väliaikaa, jossa oikeasti tarjolla oli kahvia ja pullaa) yhden osion keston ollessa lähemmäs tuntia. Minusta encoreksi olisi käynyt joku lyhyt tapetilla oleva kestohitti, kuten suvivirsi.

Menenkö uudelleen? Ihan varmasti.

Ja sitten vielä pieni lisäys: Tarkimmat lukijat huomasivat tuolla ylhäällä sen pienen alleviivauksen. Olen kylläkin esiintynyt samalla lavalla sinfoniaorkesterin (ja Kerkko Koskisen) kanssa, mutta en ole vielä tätä ennen päässyt vain kuuntelemaan ja fiilistelemään pelkkää konserttia. Kiitokset Liisalle tästä ihanasta mahdollisuudesta!

Koirien pääsiäinen

Lumo oli näyttelyssä Imatralla koko pääsiäisen jo torstaista alkaen. Villillä oli siis loma. Villi lomaili makailemalla auringossa tuolin päällä, laatoituksella, multakasan päällä, you name it! Välillä pelotti kun sisällä käytettiin karmaisevaa ja veret seisauttavaa digitaalista paistomittaria ja silloin piti karata. Käytiin me Ukon luona kylässäkin, pääsiäispupuja ei näkynyt, mutta villi löysi pupunkakkaa syötäväksi.  Eli aika perusmeininkiä siis.

Kun hiipii epäilyttävän hiljaa kameran kanssa nukkuvan koiran luo, koira väistämättä herää kaikkeen siihen hiipimiseen

Lumo oli töissä Imatralla Lappeenrannan näyttelyssä. Se kävi vähän kisaamassakin, ekaa kertaa ikinä, ja pärjäsi ainakin tuliaisista päätellen varsin hyvin. Tuomari oli ollut muistaakseni italialainen ja Lumo oli langettanut tuomarin polvilleen charmillaan, koska lopputuloksena oli se, että tuomari konttasi koiran kanssa pylly pystyssä maassa nenät vastakkain ja lässytti googoo-juttuja omalla kielellään.

 

 

 

Rotunsa paras, serti ja cacib heti ekasta näyttelystä. Nyt sille pitää hommata passi, että siitä saadaan kansainvälinen muotovalio jossain vaiheessa.

Lumon reissu oli tosi kiva, mutta raskas. Tämän pystyi toteamaan viimeistään siinä vaiheessa, kun koira tuli kotiin, söi vähän ja alettiin mennä nukkumaan. Makkarin verhon takaa kuului jo onnellinen kuorsaus, sillä jotkut nukahtavat jo ennen kuin pää osuu tyynylle. Aamullakaan se ei olisi jaksanut vielä herätä.

Siinä se meidän prinsessa seisoo. Ei ole koiraa ainakaan liialla harjoittelulla pilattu. Muistaakseni me treenattiin seisomista kerran viime keväänä. Sanontahan kuuluu, että vain lahjattomat harjoittelevat;) Kuva on kasvattajan facebookista