Kauniaisista kajahtaa sinfoniaa kevään kunniaksi!

Kun nenän eteen suorastaan tyrkätään mahdollisuus nauttia hyvästä musiikista, olisi suorastaan törkeää olla tarttumatta tilaisuuteen. Näin kuitenkin meinasi tänään käydä, kun kymmentä vaille kuusi kurvasimme kohti Kauniaisten uutta paviljonkia. Mukana oli onnea, sillä ehdimme kuin ehdimmekin perille ajoissa. Meillä oli kokonainen minuutti aikaa löytää istumapaikat ennen konsertin alkua. Olimme saapuneet kuuntelemaan Kauniaisten orkesterin kevätkonserttia.

Vaikka suorastaan rakastan musiikkia, en ole koskaan aiemmin ollut sinfoniaorkesteria kuuntelemassa. Ohjelmistossa oli sekä Beethovenia että Tsaikovskia. Kaikkihan tietenkin tietävät Beethovenin pianokonserton nro 3. Solistina oli taitava venäläissyntyinen pianisti, joka paneutui soittoonsa koko sielullaan ja ruumiillaan (ilmeitä unohtamatta). Oli kyllä sellaista menoa, että jo pelkkä kuunteleminen hengästytti. Pianisti oli kova ammattilainen, mutta orkesteri harrastelijatasoa, ainakin näin minulle eräs orkesterin jäsenistä valotti. Tätä ei kyllä ainakaan harjaantumaton korva erottanut. Kylmät väreet löivät päästä varpaisiin.

En oikeastaan ole ollenkaan innostunut sinfonian kuuntelija muuten kuin konserteissa. Rakastan torvia, muut puhaltimet tulevat kakkossuosikkina (fagotti on niistä ykkönen) ja viulunsoittajien tekniikan tuijottelu on lumoavaa. Eniten pidän kuitenkin siitä, kuinka konsertissa kuulee  eri soittimien äänien tulevan eri puolilta lavaa. Kapellimestari tarjoaa omaa viihdettään ilmeillään ja huitomisellaan, josta orkesteri oletettavasti saa jotain muuta irti kuin hupia. Ja se tunteiden vuoristorata, mitä musiikilla saadaan aikaan, aina hienovaraisesta taustamusiikista täyteen rähinään. Ja kaikki siltä väliltä.

Mun suosikkisoittaja on kapellimestarin katveessa.

Jotain uutta näistä uusista jutuista aina oppii. Kuten sen, että oikeassa sinfoniaorkesterin konsertissa ei saa taputtaa "kappaleiden" välillä. Minä olisin huutanut bravoota ja vaikka mitä, kun olin niin innoissani, mutta onneksi en ehtinyt aloittaa vaan seurasin hämmentyneenä kanssakatsojia, jotka tojottivat paikoillaan penkeissään. Selvästikään eivät olleet ensikertalaisia;) Eikä tullut encorea!!! Ei, vaikka taputin lopussa kädet kipeiksi. Mieheni ystävällisesti totesikin, että olisi hieman kohtuutonta odottaa lisäkappaletta, kun koko konsertissa oli vain kaksi varsinaista osaa (ennen väliaikaa, jossa oikeasti tarjolla oli kahvia ja pullaa) yhden osion keston ollessa lähemmäs tuntia. Minusta encoreksi olisi käynyt joku lyhyt tapetilla oleva kestohitti, kuten suvivirsi.

Menenkö uudelleen? Ihan varmasti.

Ja sitten vielä pieni lisäys: Tarkimmat lukijat huomasivat tuolla ylhäällä sen pienen alleviivauksen. Olen kylläkin esiintynyt samalla lavalla sinfoniaorkesterin (ja Kerkko Koskisen) kanssa, mutta en ole vielä tätä ennen päässyt vain kuuntelemaan ja fiilistelemään pelkkää konserttia. Kiitokset Liisalle tästä ihanasta mahdollisuudesta!