Siinähän se jo tulikin.
Meinasin liittyä ja liityinkin facebookiin, vaikka en ymmärrä yhtään, mitä hyötyä siitä on kenellekään. En yhtään. En kertakaikkiaan. Tein sinne profiilin. Ahdistuin. Lähetin pari kaveripyyntöä. Ahdistuin vielä enemmän.
En pidä siitä, en osaa käyttää sitä (ja kerrankin näillä kahdella EI ole tekemistä keskenään) ja koen sen täysin turhaksi. Ja arvojeni vastaiseksi. (Nyt jälkeepäin voin kyllä sanoa, että pitämisellä ja osaamattomuudella on suuri yhteys)
Olen ollut kaksi päivää facebookin käyttäjä ja olen jo nyt täysin turhaantunut koko systeemiin. Googlettelen parhaillaan "kuinka poistaa facebook-profiili kokonaan".
Ihan oikeasti, mikä tuon idea on? Saada näpsäkästi katsottua kaikkien kuudensadan kaverin kuulumiset? Vai kertoa omistaan koko maailmalle +2? Minusta on hienoa, että joillakin ihmisillä on aikaa ja halua elämänsä jakamiseen, mutta tämän blogin kirjoittaminen jokseenkin anonyyminä on aiheuttanut minussa jo voimakasta henkistä pahoinvointia siitä, että jaan elämääni interwebissä. Miten se sanonta menikään...Ei oo mun juttu.
Katsotaan, jos vaikkapa asiat näyttäisivät huomenna erilaisilta. Jo näiden kahden päivän "käytön" jälkeen ymmärrän hyvin, miksi facebook on tuhonnut parisuhteita, ystävyyssuhteita, sukulaissuhteita ja työmahdollisuuksia. Joku huutelee sieltä, että mene pois sieltä sitten, jos ei miellytä! No niin, niin meinasinkin, mutta jospa kuitenkin annan tälle mahdollisuuden. Sitä paitsi koko systeemihän on jo menossa pois muodista ja ainakin asioista perillä olevat teinit ovat siirtyneet muualle.
Yön yli nukkuneena ahdistus on hieman laantunut, kun tajusin, että itse kuitenkin päätän, miten paljon aikaani tuonne uhraan. Jossain vaiheessa tuo voi osoittautua jopa...älkää nyt naurako siellä...käteväksi.
Nyt kun on jo monta yötä nukuttu niin eihän se nyt niin hirveää ollutkaan. Mutta silti protestoin edelleen, ainakin hiljaa mielessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti