Pillipiipari

Soitin joskus kakarana huilua. Kesällä haudoin ideaa ja asiaa pohdittuani menin ostamaan itselleni huilun. Semmoisen, jota kukaan muu ei ole koskaan soittanut (vrt. käytetty makuupussi).

Keskiviikkona oli ensimmäinen huilutunti. Sain opettajalta kesällä puhelimessa sapiskaa, sillä olin a) ostanut huilun ilman opettajan avustusta ja b) soittanut sitä, mikä kiellettiin välittömästi, etten oppisi väärää tekniikkaa.

Huiluahan ei saa ostaa itse. Se on kerta kaikkiaan kiellettyä. Tai se ei ole järkevää. Netistä löytyy kymmeniä sivustoja, joissa asiaa on teroitettu. Pitäisi osata soittaa kunnolla ja kokeilla tuntitolkulla aina yhtä huilua, samankin merkin sisältä olisi soitettava useaa eri soitinta ja kuunneltava tarkasti sointia ja kaikkea muuta sellaista, josta minulla ei ole mitään aavistusta.

Mutta minä halusin huilun. Siispä tein ensin taustatyötä ja selvittelin parhaan liikkeen sen ostoa varten. Koska se oli kiinni, menin toiseen liikkeeseen ja siellä kokeilin kolmea eri merkkiä ja mallia. Mikään ei kolahtanut. Lisäksi puupuhaltaja oli sairaana, eikä kukaan oikein osannut auttaa. Etsin sellaista huilua, jonka minäkin ruosteisilla taidoillani saisin soimaan kauniisti.  Sellainen löytyikin sitten Turusta Soitin Laineelta. Heillä oli kaksi Yamahan oppilashuilua, pari Miyazawaa ja pari Trewor Jamesin mallia ja tuuttasin kaikkia vuorotellen ja yritin kuunnella, mikä minulle sopisi parhaiten.

Siinä hommassa olisi tarvittu ainakin Harry Potterista tuttua lajitteluhattua! Toinen Miyazawoista ei toiminut, joten hylkäsin molemmat. Trewor James ei pidä ehkä arvoaan yhtä hyvin kuin Yamaha. Tästä ei ole varmuutta, mutta hylkäsin T.J:n myös. Päädyin Yamahan karvalakkimalliin, joka toimi niin kuin pitikin, säilyttänee arvonsa kun pillipiipari kuitenkin kyllästyy ennemmin tai myöhemmin, ja joka soi aika nätisti vaikka olikin ruosteisissa käsissä. Ja niitä oli kaksi. Joista toista kukaan ei ollut soittanut aiemmin. Ja se oli se mun huilu!

Nyt olen parina päivänä harjoitellut opettajan antamia läksyjä. En ole päässyt nauttimaan mistään suuresta suosiosta, sillä Lumo ei ole selvästikään musiikin ymmärtäjä tai ystävä. Se seisoo kärsivän näköisenä vieressäni kun soitan, ja piippaa epätoivoisen surkeana. Minusta pienenkin koiran pitää kestää edes 15 minuuttia huilumusiikkia! Villi on paljon ymmärtäväisempi (melkein kuuro) eikä sitä yhtään haittaa.

Saapa nähdä, miten tässä käy. Opettajan suurin haaste on löytää sellaista musiikkia, josta minäkin tykkään. Heitin hänelle heti kättelyssä haasteen kertomalla, että minusta huilu on ihan typerä soitin ja ei sillä ainakaan mitään järkevää voi soittaa. Tästä on hyvä lähteä ;)