Kirja, joka kaikkien pitäisi lukea

Elimäen kootut tarkoitukset on kirja, jota on vaikea selittää, se pitää itse kokea. Elämä on vähän tyhjää ja onttoa, ikään kuin vailla suuntaa jos tätä ei ole edes selaillut. Kyseessä on käännös, jossa ei ole käännetty mitään muuta kuin idea. Kirjan ymmärtämisessä auttaa, jos ei ole aivan normaali. Opukseen on koottu paikkojen nimiä Suomesta ja maailmalta ja kerrottu, mitä ne oikeasti tarkoittavat.

Otetaanpa esimerkkejä. Närpiö tarkoittaa kahden homon välistä kiistaa kampaamossa. Aatsa puolestaan on ensimmäinen, kaikkein pienin aavistus siitä, että jokin jossakin on mennyt kammottavalla tavalla pieleen. Espoo on liikennevälineessä oleva taulu, jossa esitetään viisitoista ikävänsävyistä kieltoa ja toivotetaan viihtyisää matkaa. Kuopio on ilme, joka on mahdollinen ainoastaan passikuvaa otettaessa.

Siinäpä suosikkejani kirjasta. Närpiöön en ole vielä törmännyt. Aatsoja saan töissä vähän väliä, silloin on vain parasta toimia kuten autoillessa kun luulee juuri törmäävänsä nousukiidossa olevaan harakkaan, eli puristaa silmät tiukasti kiinni ja toivoa parasta. Espoot voisi hieman soveltaen yhdistä myös Tarjoustalojen ja Tokmannien aina niin ikäviin uhkailuviesteihin, joissa lyhytsanaisesti todetaan "avattu pakkaus on ostopäätös" ja sisältöä hieman muunnellen toistetaan asiaa laittamalla lappusia kaikkialle siten, että jo 20 asteen pään käännös tuo uuden viestin näkökenttään. Niistä viesteistä tulee hyvä mieli ja tervetullut olo kyseiseen liikkeeseen. Juuri siihen varmasti pyritäänkin. Kuopio on puolestaan muodostunut jo klassikoksi kielenkäytössä, sillä äidilläni oli vuosia sitten passia hankkiessa kuvakriisi. Silloin ei saanut vielä passikuvia digiversioina. Äiti päätti säästää ja otti passikuva-automaatissa monet kerrat itsestään kuvat passia varten sellaisella kuopiolla, että kuvat nähdessäni repesin säälimättömään ja julkeaan nauruun. Kauhein tapaus oli sellainen, jossa kuva-automaattiin tuli tekninen häiriö, jonka tuloksena äidin kuopion kruunasi vihreänä valuva väri pitkin kasvoja. Kuvan nimeksi tuli Kermit ja sen jälkeen laskettiin, kuinka paljon äiti säästi episodillaan.

Viikkoa vanhempi koiranpentu

Lumo oli oppinut juoksemaan, peruuttamaan ja vaanimaan. Olemus oli niin häikäisevä, että 138 kuvasta tarkkoja oli alle kymmenen. Onneksi ei ole enää kovin montaa odotusviikkoa jäljellä! Nyt on hankittu jo kaulapanta, ruokakuppi, Amazonista tilattu pari petiä ja turvaportit odottavat virittämistä portaisiin. Kun se otus on niin hirveän pieni! Ja koti on täynnä vaikka mitä vaaran paikkoja, mistä voi pudota, saada sähköiskun tai vaan esimerkiksi litistyä jalan alle. Hieman dramaattista, myönnän, mutta kun kukaan ei voi ymmärtää miten pieni se oikeasti on!

Ruokaa

Ruokaleporiehuntaa

Jälkiruokaa

Beujolais Nouveau est arrivé

Beujolais Nouveau (äännetään bosolee nyvoo) on uuden sadon viini, joka perinteisesti pääsee myyntiin joka vuosi marraskuun kolmantena torstaina. Tapahtuma on viinivuoden tärkeimpiä päiviä.

En ollut kuullutkaan näistä viineistä, ennen kuin ranskan opettajani valisti asiasta ja täytti aukon sivistyksessä. Siitä saakka olen uskollisesti joka vuosi ostanut pullon tai kaksi tätä historiaa ja perinteitä huokuvaa juomaa. Yleensä myyntiin tulee kaksi eri viiniä, tänä vuonna taantuma lienee iskenyt myös Gamay-rypäleisiin, koska tarjolla oli vain yhtä sorttia. Maistamaan en ole vielä päässyt. Edellisvuosien kokemuksien perusteella en odota mitään järisyttävää makuelämystä, minun makuuni nämä uuden sadon viinit ovat ilmeisen vetisiä, kepeitä ja jollain tavalla hyvin epäviinimäisiä mehuviritelmiä. Mutta jos olen oikein ymmärtänyt, tässä ei olekaan nyt kyse mausta vaan Historiasta, Perinteistä, Viinimaailman kummallisuuksista ja Suuresta tapahtumasta, jonka varjolla tasoltaan Neulamäen soluasunnon siivouskomerossa käynyt kotiviinilitku myydään viiniä rakastaville kuluttajille jokavuotisena uutuutena. Mutta minulla onkin huono maku viinien suhteen ja ostan "bosoleeni" joka vuosi vain sen takia, että pysyisin mukana maailman menossa ja voin jossakin sivistyneessä keskustelussa kertoa  juoneeni tätä erikoisjuomaa. Näissä mahdollisissa keskusteluissa välttäisin ehkä kuitenkin käyttämästä kuvaamiani sanoja vetinen mehuviritelmä.

Joulu alkoi jo!

Aion pystyttää lähiaikoina joulukuusen. Jos oikein yritän, voi olla, että saan suitsittua vimmaani sen verran, että maltan joulukuun puolelle. Mitä järkeä on laittaa joulukuusta, jos sen saa laittaa vasta aattona? Minusta sen pitää olla paikallaan vähintään yhtä kauan kuin kaamos vaatii. Muovikuusi on siitä kiitollinen, että se ei haise, karise ja koira ei voi yrittää juoda vettä sen jalasta.

Koska joulukuusta ei todellisuudessa voi laittaa ennen kuin talvirenkaat on vaihdettu autoon (tämä johtuu tietenkin siitä, että ulkovarastoon ei pääse kunnolla ennen kuin renkaat on ongittu ulos sieltä, kyseessä ei siis ole mikään vakaumuksellinen joulurajapyykki) niin päätin luoda tunnelmaa askartelemalla kranssin eli talvikoristeen. Termi talvikoriste/kaamosvalo/talvivalo on kehitelty niitä ihmisiä varten, jotka eivät voi sietää joka vuosi aiemmin alkavaa jouluhössötystä. Mutta kun esimerkiksi aviopuolisolle sanoo, että laitoin kaamosvalot piha-aitaan, niin kyseessä ei ole mikään jouluhössötykseen viittaava vaan puhtaasti pimeyttä karkottava toimenpide, joka ei yleensä aiheuta mutinoita tai vastarintaa.

Pentupäivittelyä

Käytiin katsomassa koiria taas tänään. Lumo oli kasvanut taas vähän ja jaksoi meidän tuloa edeltäneen aktiivisuushetkensä takia lähinnä vain istuskella ja tuijotella kaipaavasti sisaruskasaan, joka sai nukkua ilman häiriöintiä. Vaikka liikkeet olivatkin laiskat ja masu pönkeänä ruokailun jälkeen, kameran lähestymisen aiheuttama liikehdintä oli optimoitu niin, että saatiin vain epätarkkoja kuvia. Tai sitten epätarkkuus johtui kaikesta siitä söpöydestä ja karismasta, joka pennusta huokui. Alemmassa kuvassa jäytämisen kohteena Mikon sormet.

Pistäydyttiin myös isompien pentujen huoneessa. Istuin lattialle ja koko pesue vyöryi saman tien syliin syliin syliin, roikutaan tukassa, imeskellään kaulakorua, purraan vähän ja ankkuroidutaan kynsillä rinnuksille, miksei se huomaa minua minua minuaaaaaa! Ihan hirveä sirkus, mutta olihan ne silti riemastuttavia. Vauhti oli vaihtunut epämääräisestä horjahtelusta epämääräiseen juoksuun ja meno oli kaikin puolin hektistä. Ja tuli todistettua sekin, että pienen Bolognesen häntä mahtuu toisen pennun suuhun kokonaan ja kun siitä vetää parkettia pitkin, niin se toinen liukuu perässä ilman suurempaa vastarintaa.

Ja tottakaihan Villi oli mukana. Ja kuten arvata saattaa, Villin päivä oli ihan kamala. Kaiken kruunasi yltiötuttavallinen Lilli, puren-aivan-kaikkea -iässä oleva pentu, joka roikkui välillä Villin korvassa, kyljessä tai mistä nyt parhaimman otteen milloinkin sai, kunnes Lillin omat karvat sotkeutuivat hänen  hampaisiinsa ja homma kaatui siihen. Tietenkin Lilli oli tuhman puoleinen muutenkin ja sitä komennettiin jatkuvasti huutamalla sen nimeä. Villi tuijotti ihmisiä pyöreillä silmillään, että mitä siinä huudatte kun en ole tehnyt mitään. Lilli, jota komennus varsinaisesti koski, jatkoi touhujaan laisinkaan komennuksesta piittaamatta ja luotti söpöytensä antavan anteeksi kaikki pahat teot.

Bostonkakku

Tiedättehän aloittelijan tuurin? Siis sen itsetuntoa hivelevän kokemuksen, kun tekee jotain ensimmäisen kerran ja onnistuu vahingossa. Ja sen jälkeen luulee olevansa vähintäänkin Keskimääräistä Parempi tekemässään asiassa. Kunnes todellisuus taputtaa olalle kun samaa juttua tekee toisen kerran ja se meneekin pahasti pieleen, esimerkiksi juuri silloin kun kylässä on kasa ystäviä (ja on mainostanut bravuuriherkkuaan kaksi viikkoa ylisanoilla). Sitten vähän hävettää kun ymmärtää, että kyseessä olikin aloittelijan tuuri.

No, minulle ei tänään käynyt noin. Päinvastoin. Yleensä luotan aloittelijan tuuriini, jota kotoisasti kutsun hullun tuuriksi, koska päätän usein kokeilla uusia asioita kiinnittämättä liikaa huomiota yksityiskohtiin. Usein, esimerkiksi leivonnassa ja ruoanlaitossa hullun tuurini on pelannut loistavasti, joskus mukana on ollut ilmiselvästi myös taitoa, koska herkku on onnistunut uudemmankin kerran. Tänään ei ollut tuollainen päivä.

Päätin siis tehdä Bostonkakun. Googlailin sopivaa ohjetta aikani, kunnes totesin, että eiköhän yksi Bostonkakku tehdä ihan vain fiiliksen mukaan, pullataikinaan otin pari ohjetta ja yhdistelin mieleni mukaan. Jossain vaiheessa luomuksen ollessa uunissa katsoin vielä paistoaikaa netistä. Kiinnitin huomiota lauseeseen "laita palat leikkuupinta ylöspäin väljästi vuokaan". Väljästi??? VÄLJÄSTI???

Kipaisin katsomaan uuniin ja ratkesin nauramaan.

Ihan kuin se yrittäisi karata. Onneksi olen sijoittanut yksittäiset pullat strategisesti oikein, jotta ylitse pursuava osa on edes tuettu hyvin.

Ai niin, mainittakoon vielä, että nauroin hiljaa mielessäni kun katselin netistä erästä bostonkakkukyhäelmää, että miten joku voi epäonnistua näin helpossa jutussa. Minun kakustani ei tulisi ainakaan tuollaista! No ei tullut, ei...

Villin kamala päivä

Villi otettiin mukaan kun kävimme katsomassa pikkukoiraa. Kasvattajalla on niin monta koiraa, etten osaa edes laskea, ja yllättävän hyvin tuo epäsosiaalinen roturasisti sopi joukkoon. Vaikka onkin ihan eri näköinen ja hirmuisen suuri Bologneseen verrattuna. Villi pääsi heti kasvattajan syliin ja palkitsi noston perinteisesti kiljumalla niin kovaa kuin keuhkoista ääntä lähti. Muita koiria piti vähän komentaa, mutta kaiken kaikkiaan meni paremmin kuin osattiin kuvitella.

Villi ei tietenkään päässyt pentujen huoneeseen, koska emo olisi muuten pistänyt häirikön lihoiksi. Odotellessaan ulkopuolella se oli mm. kiivennyt sohvalle, tv-tuolille, yritti ulvoa (joku talon omista koirista kielsi, koska homma loppui kuin seinään) ja kävi läpi koko ääntelyrepertuaarinsa. Ja kun mikään ei tehonnut niin piti vain odottaa.

Samaan aikaa talon omista koirista kaksi nuorinta suorittivat operaation, jossa pienempi nyhti muovikukasta lehdet irti ja isompi vei ne sohvalle maisteluun.

Kotona Villistä piti tasapuolisuuden nimissä ottaa kuvia, ällöttävän inhottavaa Villin mielestä, ja sitä varten puettiin uusi Rukka-sadetakki päälle. Kertakaikkisen kamala päivä siis.

Onneksi sai edes vähän leikkiä Kanalla!

Lumo

Ehdittiin jo aamupäivällä käydä katsomassa miten meidän koira kasvaa. Nimi oli keksittävä ja äkkiä, ja koska yksimielisyyteen ei tunnuttu pääsevän, niin ei auttanut muu kuin jatkaa sanojen syöttämistä sanakirja.orgiin.

Sieltä se sitten löytyi, ekalla yrityksellä vieläpä. Valo on esperanton kielellä Lumo. Ja tadaa, Mikko suorastaan innostui omalla viehättävällä tavallaan ("no oishan se ihan ok nimi kai" oli suurta edistystä kaikkiin seitsemäänkymmeneen edelliseen ehdotukseen, joihin vastauksena oli pelkkä tiukka "ei" ilman enempiä selittelyjä). Ja siitä tuli nyt sitten Lumo. Sopivampi nimi olemuksen ja touhuilun mukaan olisi ollut Mönkeröinen tai Makkara.

Ensin opeteltiin syömistä. Vasemmlla oleva poika ei tajua hommasta yhtään mitään. Hän on tissipoika, eikä tavallinen ruoka ole yhtään kiinnostavaa. Keskellä on Lumo. Oikealla Hilla, joka oli vähän paremmin perillä siitä, mitä ruokaillessa on tarkoitus tehdä. 

 

Sitten tutkittiin maailmaa

Ja käytiin pyyhkimässä leuasta ylimääräiset eväät ihmisiin. Koko koira oli ruoassa, arvaisin, että sapuskaa oli enemmän koiran ulkopuolella kuin sisällä. Viimeksi koira mahtui yhteen käteen. Viikossa tapahtuu paljon, koska nyt piti olla jo kaksikäsiote.

 Jälkkäriksi päästiin poikakoiran mielestä varsinaisen ruoan kimppuun.

Ja kun oli syöty kaikki ruokalajit, oli aika nukkua. Osat olivat vaihtuneet ja alimmaiseksi päätyi Lumo, jonka niskaa pikkuveli käyttää kätevästi tyynynä.

Ihanaa leipää!

Viime talvena hurahdin saaristolaisleipään Viron vierailun johdosta. Söimme ravintola Ö:ssä ihanaa tummaa leipää, jossa oli myös puolukoita. No tottakaihan sitä osataan tehdä itsekin, pohdimme yksissä tuumin ja siitä alkoi sopivan reseptin metsästäminen. Matkan varrella kerkesi jo unohtua, miltä se Ö:n leipä oikeastaan maistuikaan, mutta tämä resepti tarttui netistä mukaan ja on jäänyt elämään osaksi talven leivontaherkkurepertuaaria.


5 dl piimää
50 g hiivaa
1,5 dl leipäsiirappia
1 dl pakastepuolukoita
1,5 dl vehnäleseitä
1,5 dl maltaita
2 dl ruisjauhoja
1 tl suolaa
5 dl vehnäjauhoja

1. Lämmitä piimä kädenlämpöiseksi ja liuota hiiva siihen. Lisää loput ainekset ja sekoita hyvin, taikina saa jäädä löysäksi.
2. Voitele pitkulainen leipävuoka ja kaada taikina siihen. Peitä leivinpaperilla ja liinalla ja anna kohota noin 1,5 tuntia.
3. Lämmitä uuni 175 asteeseen ja paista leipää noin 1 tunti ja 15 minuuttia. Peitä vuoka foliolla kun pinta alkaa tummua

Resepti on  Anzkun kauhasta kajahtaa-blogista. Tämä leipä on sitä sorttia, että se vaan paranee vanhetessaan.

Siis aletaan vaan ja tehdään

Kaikki alkaa aina siitä, että syntyy ajatus. Sitten vähän pyöritellään sitä, ja ennen kuin on edes huomannut, ajatus on vallannut koko pään ja saanut järjettömät mittasuhteet. Eikös kaikille käy näin? Semmoinen vähän maniaan vivahtava järjettömyys, joka johtaa joskus johonkin, toisinaan taas ei.

Päätin siis alkaa neuloa. Ihan tuosta vaan, koska satuin löytämään ihanan ja helpon neuletakin ohjeen netistä (kotipalapelistä) ja sitten olinkin jo Heidin kanssa lankakaupassa ja....lopputuloksena karmea luottokorttilasku ja niin kuin sanotaan, siitä se sitten lähti. Nyt on vaikka kuinka monta kaulahuivia (toim. huom: melkein jokaisessa on jotain vikaa) ja kaksi puolivalmista lapsen villatakkia (terkkuja vaan Särkikoskeen), yksi ranteenlämmitin, keskeneräinen koiran kirjoneule (joo, ihan tosi kirjoneule, olisittepa nähneet lankamyyjän ilmeen kun täräytin ohjeen tiskiin ja sanoin, että tämmöiset välineet ja materiaalit kiitos ja en ole ennen neulonut. Toivotti onnea projektille:), yksi keskeneräinen säärystin, tsiljardit puikot ja monta säkillistä lankoja. Jäikö jotain pois? Ai niin, aloitettu lapanen. Eräänä iltana tein vuorotellen neljää eri projektia, join vähäsen viiniä ja sitten purin aikaansaannoksiani. Toivottavasti saan edes jotain valmiiksi. Joskus. Siis sen ensimmäisen, täysin onnistuneen kaulahuivini lisäksi, jolle tuli puikot ja materiaalit mukaan lukien hintaa noin 60 euroa. Mutta onhan se sentään perulaista vuoristovillaa ja alpakkaa!

Jostain on aina aloitettava

Nyt ei aloiteta alusta. Vaan juuri tästä hetkestä, ja jossain vaiheessa matkustetaan myös ajassa taaksepäin.

Tilannehan on nyt se, että meille tulee 15.12.2012 vauva. Käytiin tänään häneen tutustumassa ja olihan se ihmeellistä! Kaveri mahtui kämmenelle, silmät olivat auenneet eilen. Pienen pieni Holly muuttaa siis Villin kämppikseksi ihan pian. Hollylle pitää vielä keksiä oikea nimi. Tämä kuva on kasvattajan ottama 12-päiväisestä koirusta, tänään hän oli jo 16 päivän ikäinen ja silmät tihrustivat maailmaa uteliaina. Silloin, kun sattuivat pysymään auki, koska tällä hetkellä lempiharrastuksena oli veljen käyttäminen tyynynä unipuuhissa.

Villi haisteli ihmeissään meitä kun kotiuduttiin tutustumisreissulta. Kasvattajan kotona oli niin monta koiraa, että mentiin laskuissa sekaisin, oli omia ja hoitokoiria ja kahdet pennut päälle. Seuraavalla kerralla otetaan Villi mukaan.