Fløyen

Fløyen näkyy taustalla. Tarkkasilmäisimmät voivat nähdä kuvasta myös vuorijunaradan valaistuksen ja vuoren laella olevat tähyilytasanteen.

Bergenin keskustassa on vuori nimeltä Fløyen. Sinne pääsee kiipeämällä tai funiculairilla (en tiedä, mikä aparaatin nimi on suomeksi, sellainen vuorijuna, joka kulkee järjen vastaisesti ällistyttävän jyrkkää mäkeä). Kävelemällä matka kestää infotaulun mukaan 45 minuuttia. Voitte arvata käveltiinkö, koska olen nyt tässä - edelleen hengissä- kertomassa tarinaa. Junalla siis mentiin molemmat suunnat. Päivä tälle retkelle oli mitä parhain, sillä vuorella oli runsaasti kaunista valkoista lunta, ilma oli tyyni ja ihmisiä liikenteessä sopivan vähän olosuhteisiin nähden.

Olen ajanut funiculairilla Lyonissa ja jossain muuallakin, mutta nyt jostain syystä tuli se fiilis, mikä joskus tulee, kun alkaa ajatella, miten lentokone pysyy ilmassa. Siellä jo mietitään, että mitäs ihmeellistä siinä on, mutta vaikka olenkin melko järkevä ihminen niin olen sitä mieltä, että lentokone pysyy ilmassa tasan niin kauan kuin siihen jaksaa uskoa. Siispä maisemien ihmettelyn lomassa keskityin tiiviisti siihen, että pääsisimme perille ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena. Tullut vissiin katsottua muutama katastrofielokuva liikaa, mutta mielessä vilkahteli pikkuriikkisin hetkin juna syöksymässä alaspäin vaijerin katkettua, tietenkin höystettynä Myth Busters-tyyppisellä pohdinnalla siitä, olisiko vauhtia niin paljon, että juna käyttäytyisi kuin mäkihyppääjä hyppyrin nokalla vai veisikö maan vetovoima pelin 6-0. 

Perille kuitenkin päästiin ilman ongelmia. Mutta siitä se alamäki sitten alkoikin...ihan kirjaimellisesti. Oltiin jotenkin niin karmaisevan korkealla ja alla koko kaupunki, että iski jonkin asteinen korkean paikan kammo. Mukana ollut entinen poikaystävä reippaasti nojaili kaiteisiin kun itse kävin varovaisesti heiluttamassa kaidetta ja totesin, että askel taaksepäin on parempi valinta. Onneksi vuorella oli muutakin tekemistä kuin pelkästään näköalan töllistely, joten päätimme lähteä pienelle kierrokselle metsään. Oli oikein mukavaa ja pelkokin alkoi kaikota.

Luudat piiloon, täällä ei saa huispata!

Pelko on kuitenkin ihan terve piirre ihmisessä. Työkaveri kertoi, että Norjassa ei haluta liiaksi sotkea ympäristöä kaiken maailman aitauksilla ja puomeilla, ja asiat halutaan mielummin pitää luonnontilassa. Varsin ymmärrettävää. Mutta tästä seurauksena typeriä turisteja putoilee alas vuorten rinteiltä vuosittain. Himppusen meitäkin hirvitti, kun joukkue aasialaisia turisteja liukasteli lumessa kohti kaiteetonta reunaa. Sillä tavalla saa parempia kuvia. Kannattaa muistaa pitää sarjakuvaus päällä, niin saa talteen myös ne ilmeet, jotka seuraavat kaverin pudotusta.