Elämää kahden koiran perheessä

Lumo muutti meille lauantai-iltana. Kotimatka meni hyvin leppoisasti nukkuessa vaikka se olikin pennun ensimmäinen automatka. Kotona elämä on ollut aika tylsää sellaiselle, joka on ollut koko pienen elämänsä isossa laumassa ja nyt ainoa laumakaveri ärisee, murisee, juoksee karkuun ja hyppää sohvalle ulottumattomiin. Ja eteisen peilissä vilahtava ihana pieni koira menee aina piiloon kun sitä lähestyy, samoin se, joka asustaa tv-tason sisällä. Eli kaverit on vähissä ja pitäisi oppia olemaan omissa oloissaan.

Tuommoinen on aika surullista ja raskasta katsottavaa. Onneksi Lumo leikkii itsekseen leluillaan ja keksii kaikenlaista ajankulua. Villiä ei voisi vähempää kiinnostaa ja kerran pisti toisen jo niin matalaksi, että pentu huusi kauhuissaan pitkään. Villi ei ole varmaan vuoteen istunut sylissä tai läähättänyt niin paljon kuin parina viime päivänä. Nyt molemmat onneksi nukkuvat ja on rauha maassa.

Tänään olisi aikeina kokeilla ulkoilua. Ja harjoitella kaulapannassa kävelemistä. Huomenna parivaljakko jää neljäksi tunniksi yksin. Nähtäväksi jää, onko meillä sen jälkeenkin kaksi koiraa.

Uuvuttava sunnuntai

Vähempikin touhotus väsyttää

Villin kakkosadventtitoive: Kotiin!

Kuinka monta pikkukoiraa mahtuu yhdelle tyynynpuolikkaalle?

Tänään oli taas koirakyläilypäivä. Menimme tietämättämme samaan aikaan Hillan tulevan perheen kanssa kylään ja väkeä riitti sekä koirissa että ihmisissä. Koirat olivat jo riehuneet hyvän aikaa ennen meidän tuloamme ja olivat aika väsyneitä. Ja kuulemma herättäneet kasvattajan 3.30 aamuyöllä. Rapsuttelun lomassa katseltiin koirilta hampaita ja tutkittiin korvia. Ilmassa oli pientä mustasukkaisuutta, koska kun yhdeltä katsottiin, niin toiset tulivat odottamaan viereen, että katso nyt minunkin hampaat. Villi esitteli omiaan ihan pyytämättä pyreneitten mastiffin 9-viikkoiselle pennulle Bellalle ja kokeili purukalustoaan Bellan korvaan kun se ei meinannut muuten uskoa, että ei tarvitse tulla ihan iholle. Aikansa touhotettuaan kaikki koirat simahtivat kuin taikaiskusta. Paitsi Bella, jota ei olisi väsyttänyt yhtään, mutta 20-kiloisen pennun seura ei ollut sopivaa alle kilon painoisille pikkupennuille ja Bella joutui keittiöön arestiin.

Uupumista itse kullekin aiheutti mm. Ikean seikkailu. Kuka on niin hullu, että lähtee Ikeaan sunnuntaina?? Minä ilmeisesti, koska selvisi, että eräs kenkäkaappi on enää vain tämän päivän tarjouksessa. Joten rynnin ostamaan sen. Ja kotona tarkempien mittailujen tuloksena se ei taidakaan mahtua sinne minne piti. Vietävän portaat, aina ne on jotenkin edessä! Ja väsyttää jo pelkkä ajatus siitä, että hylly pitää kärrätä takaisin sinne mistä se tulikin. Ja se, että joulukortit on edelleen tekemättä, Iiriksen joululahja kesken, joulukuusi edelleen ulkovarastossa ja joka paikka jotenkin mullin mallin ja ensi viikonloppuna ei ole enää aikaa tehdä yhtään mitään. Eikä meidän remonttimiehistä ole kuulunut mitään, joten en edes tiedä, ovatko he tulossa. Meillä on vierashuone ja terassi täynnä kaiken maailman ovia ja ne olisi kiva saada paikalleenkin.

Ei aika kyllä mihinkään karkaa tai lakkaa olemasta vaikka meille tuleekin toinen koira. Mutta kun vähän veikkaan, että ekat viikot me vaan tuijotellaan sitä ihmeissämme eikä tajuta tehdä mitään järkevää. No ainakin siinä verenpaineet laskee jos ei mitään muuta tapahdukaan.

Aforismit

Käytän ihan hirveästi puheessa sanontoja ja sananlaskuja. Ja tykkään kovasti aforismeista. Vaikka ne usein ovatkin hieman kankeita ja suuhun sopimattomia niin silti niitä on kiva käyttää. Joskus on huulilla käväissyt asiakkaan valitusta kuunnellessa yksi jos toinenkin Mankelin sananlasku, mutta kiltisti olen niellyt ajatukseni ja pitänyt suuni kiinni. Ja silloin muinoin kuin häitä järjesteltiin, oli hirveä kiusaus laittaa hääkarkkeihin (hääkarkkeihin...! Häitä ei voi järjestää ilman hääkarkkeja) enemmän semmoisia oman tyylisiä aforismeja kuin niitä liirum laarum rakkaus voittaa kaiken. En uskaltanut, nyt tuntuu siltä, että olisi pitänyt.

Tässä joitakin suosikkejani aforismeista:
- Siitä huolimatta, että eläminen on niin kallista, se on edelleen hyvin suosittua
- Kuolema kuittaa univelat
- Pakkanen lannistaa nudistin 
- Minulla on varaa olla väärässä
- Mitä pimeämpää, sitä helpompi olla tähti
- Kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli ettei hän tee samoin
-  Terveys on pohjimmiltaan hitain tapa tehdä kuolemaa
- Mahdollisuus että joku katselee sinua on suoraan verrannollinen toimintasi typeryyteen
-  Turvallisuus on tunne, joka sinulla on, ennen kuin olet tajunnut tilanteen (vrt. Elimäki: Aatsa)
- Se, joka itsensä ylentää, se alenee
- Kaikkea löytää, kun ei kulje kädet taskuissa

Näille on yhteistä se, että ne laittavat jotenkin ajattelemaan asioita uudella tavalla. Aforismeille on yleistä se, että kun on kiire ja yrittää keksiä sopivaa tekstiä vaikkapa korttiin, ei tule mitään järkeviä mieleen. Vika voi olla myös siinä, että yksikään suosikeistani ei kestä hääonnittelukorttia. Vai mitä tuumisitte itse, kun rankan hääpäivän jälkeisenä aamuna alkaisi lueskelemaan hymy huulilla ja vähän vasyneenä saamiaan kortteja ja Tiina-serkulta pamahtaisi kauniin ruusukortin välistä teksti "Kuolema kuittaa univelat. Onnea juhlapäivänänne."

Lähtölaskenta on alkanut

Toiset odottaa joulua, meillä odotetaan sitä kuuluisaa viidettätoistapäivää (tunnettu mm. sanonnasta "parempi heti kuin viidestoista päivä" sekä palkkapäivästä). Silloin örömöllikkä Lumo kotiutuu meille.

Tänään käytiin koko perheen voimin kyläilemässä kasvattajan luona. Yllätys oli melkoinen, kun ovella tuli vastaan ne kaikki isot koirat ja kaikki seitsemän pentua. Meno oli aika äänekästä ja hyvin sosiaalista. Villiä inhotti meteli ja ne kaikki pennut terävine hampaineen. Mutta pakoon ei päässyt, oli pakko vain kestää. Ja hyvinhän se loppujen lopuksi meni!

Syli

Oikealla oleva karvakasa on Villi. Mustasukkaisuus iski pahasti kesken pelkän olemisen, joten oli päästävä syliin

Yhteiskuva. Arvaatteko kumpi koirista haluaisi olla ihan jossain muualla?

Se, joka huutaa kovimmin, on yleensä kasan alimmaisena. Hilla ja Lumo Voiman kimpussa

Kuvioneule koiralle

Päätin tarttui pitkän epäröinnin jälkeen puikkoihin ja tehdä koiran kuvioneuleen. Viikonloppu siihen meni ja Heidiltä piti kysellä apuja, mutta ei se nyt niin vaikeaa ollut, että lankakaupan tädin olisi kannattanut naureskella. Kun neulominen alkoi olla jo loppusuoralla niin uskalsin jopa vähän muuttaa kuviota (eli ote vähän herpaantui enkä jaksanut enää lukea ohjetta niin tarkkaan) koska minun vaaleanruskea lankani on niin vaalea, että huonosti se valkoisen vierestä erottui.

Tietenkään neuletta ei voinut kokeilla tekovaiheessa, joten siitä tuli liian lyhyt. Villi ei oikeastaan  tykännyt kokeiluvaiheesta ollenkaan, koska kaulus on niin napakka, että melkein alkoi koiralla silmät pullottaa päässä. Ainakin Villistä tuntui siltä. Kokeillessa kuitenkin paljastui, että ne suunnittelemani pitkät lahkeet saa unohtaa, koska neule on sen mallinen, että koira ei enää pääse ulos siitä jos on kokopitkät lahkeet. Joten neulon siihen varmaan sitten sellaiset lyhyemmät lahkeet niin on vähän helpompi irrotella lumipaakkuja karvoista ulkoilun jälkeen.