En ole jaksanut aktiivisesti ajatella edessä olevaa silmäleikkausta. Uniin asia on tullut jo parikin kertaa. Kolmen viikon kuluttua olen ollut jo 4 päivää ilman silmälaseja!
Viimeisimmässä silmäunessa kävi niin, että leikkaus meni hyvin, mutta siitä alkoi alamäki. Ei ollut aurinkolaseja, kukaan ei tullut vastaan sairaalaan ja silmätippojenkin käyttö unohtui kun oli kiire tehdä muuta. Hassua unessa oli se, että heti leikkauksen jälkeen näin ihan mielettömän tarkasti ilman laseja, tunne oli käsittämättömän todellinen. Oli sellainen fiilis, että wauh, tältäkö tämä maailma oikeasti näyttääkin. Loppujen lopuksi heräsin, ennen kuin selvisi, oliko kaikesta perseilystä huolimatta lopputulos sitä mitä piti.
Kuten unestakin siis voi päätellä (ainahan niistä jotain pitää yrittää päätellä), en pelkää itse leikkausta vaan sitä lopputulosta. Entäs sitten jos olenkin täysin riippuvainen kostutustipoista ikuisesti? Tai jos tulee joku kamala jälkitautiongelma? Etukäteen murehtimisessa ei ole mitään järkeä. Enemmän pitäisi huolehtia siitä, jaksaako ne ikuiset kamalan mustat silmänaluset meikata piiloon joka ikinen aamu? Kun ei ole enää silmälasit niitä piilottamassa. Lähinäkö voisi vaikkapa vähän huonontua, ettei tarvitsisi kiinnittää niin paljoa huomiota silmän ympärysten vuosirenkaisiin peiliin katsoessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti